Syrjäseutujen ja isojen kaupunkien jako syvenee, kertoi Kalevan otsikko viime viikolla.
Jutun pohjana olivat asuntoluotottaja Hypon asuntomarkkinakatsaus ja luottolaitoksen pääekonomistin Juhana Brotheruksen näkemykset teemasta.
Brotheruksen mukaan asuntojen hinnat nousevat vain suurissa keskuskaupungeissa mutta niiden ulkopuolella laskevat.
Tilannearvio oli karu: koko Suomen pitäminen asuttuna ei ole realistista.
Lyhyessä ajassa jutun perään tuli 130 kommenttia, joista osa tulikivenkatkuisia. Brotherusta epäiltiin grynderien ja pääkaupunkiseudun talouselämän apupojaksi.
Viime kesänä Yle mittautti suomalaisten mielipiteet koko maan asuttuna pitämisestä. Siihen nähden, että suomalaisista 85 prosenttia asuu tätä nykyä kaupungeissa, vastausten jakauma oli yllättävä.
Neljä vastaajaa viidestä tuki väittämää, että ”valtion pitää turvata palvelut niin, että koko maa pysyy asuttuna”.
Vain 12 prosenttia vastaajista kannatti antaa mennä -linjaa eli sitä, ettei valtion pidä puuttua aluekehitykseen mitenkään.
Jopa kaupunkipuolueväkenä pidetyistä vihreistä ja kokoomuslaisista vähintään kaksi kolmesta halusi valtion turvaavan syrjäalueiden asumismahdollisuudet.
Keskustelua koko maan asuttuna pitämisestä vaivaa jatkuvasti yksi iso asia. Jää epäselväksi, mitä ylevällä iskulauseella käytännössä tarkoitetaan.
Tiheimmin tai ainakin nykyistä kattavammin koko Suomi oli asuttuna 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa, kun valtiovalta oli järjestänyt tiloja rintamamiesperheille ja Karjalan evakoille.
Jo 1960-luvulla virta vei väkeä syrjäseuduilta etelän keskuksiin ja Ruotsiin dramaattisia määriä. Yhdessä vuosikymmenessä maa- ja metsätaloudesta katosi arviolta 300 00 työpaikkaa.
Tuhansia tiloja ja taloja kylmeni. Ei ihme, että Jukka Kuoppamäki lauloi vuonna 1972 Sinisessä ja valkoisessa ”laudoista eessä ovien”.
Siis jos halutaan, että koko maa on asuttuna, pitäisi oikeastaan palata sodanjälkeisiin vuosiin.
Sitä iskulauseen taakse asettuvat tuskin tosissaan tarkoittavat. Taustalla on epäilemättä yleinen huoli syrjä-Suomen selviämisestä.
Jos syrjäseutujen elinvoimaa halutaan tosissaan tukea, olisi kuitenkin viisaampaa puhua siitä, mikä oikeasti on mahdollista.
On oppia jo otettukin. Esimerkiksi keskustan tuoreessa vaaliohjelmassaan ei puhuttu koko maan asuttuna pitämisestä. Sen sijaan puolue kertoi puolustavansa kansalaisten mahdollisuutta valita asuinpaikkansa ”toiveidensa ja elämäntilanteensa mukaisesti”.
Puolue myös vaati, että peruspalvelut ja turvallisuus pitää taata asuinpaikasta riippumatta. Ei aivan helppo tavoite tosielämässä tuokaan. Ilman mittavaa yhteiskunnan tukea se ei onnistu.
Asuinpaikan valinnassa painavat monet sellaiset seikat, joissa syrjäkuntien on äärimmäisen vaikea kamppailla isoja kaupunkiseutuja vastaan: työ- ja koulutuspaikat ja palvelut, mahdollisuus elää yksityisesti ison ihmisjoukon keskellä.
Joka tapauksessa Ylen teettämä tutkimus kertoi, että monen suomalaisen toinen jalka voi olla katukivetyksellä mutta toinen on mullassa tai metsäpoluilla.
Se, että arvostaa maaseutua tai luontoa, ei kuitenkaan ole kääntänyt väen virtaa kaupungeista maalle – kuin loma-aikoina.
Todellisen käänteen tekemiseksi tarvittaisiin ei vähempää kuin arvojen vallankumous.
Kirjoittaja on Kalevan pääkirjoitustoimittaja.