Vain Suomessa kolmen viikon ilmavalvonta aiheuttaa näin paljon toraa puolueiden ja johtavien poliitikoiden välille. Syykin on selvä: Suomen ulkopoliittinen linja on hämärtynyt.
Kolme viikkoa Islannin ilmatilassa keväällä 2014. Sen verran maksimissaan neljä suomalaista hävittäjää olisi käytettävissä pikkuisen saarivaltion ilmavalvontaan. Päällisin puolin luulisi kyseessä olevan pikkuasian.
Toisin kuitenkin on. Johtavat poliitikot ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijat ovat toistensa rinnuksissa kiinni. Väittelyä käydään siitä, mitä ilmavalvontaan osallistuminen oikeasti tarkoittaa ja millaisia päätöksiä ja missä pitää tehdä, jotta Suomen puolustusvoimien yksiköt voivat toimia puolustusliitto Natoon kuluvan maan alueella.
Joku on nähnyt jo salaliiton Natoon liittymiseksi. Joku toinen pitää pohjoismaista sotilaallista yhteistyötä täysin luonnollisena siitäkin huolimatta, että osa Pohjoismaista kuuluu jo Natoon.
Kylmän sodan vuosina ja Neuvostoliiton ollessa voimissaan johtavat suomalaiset ulkopoliitikot käyttivät paljon energiaansa estämään pienimmätkin aikeet ja aiheet yhteisiin sotaharjoituksiin neuvostoarmeijan kanssa. Politiikkaa kutsuttiin puolueettomuudeksi.
Nykyään Suomi ei ole enää puolueeton. EU:n jäseneksi liittymisen myötä ulkopolitiikan yhdeksi peruskiveksi tuli sotilaallinen liittoutumattomuus. Käytännössä se tarkoittaa, ettei Suomesta tule lähivuosina Naton jäsentä.
Liittoutumattomuudessa ja menneessä puolueettomuudessa on kuitenkin yksi yhteinen piirre: kollektiivinen ulkopoliittinen itsepetos. Suomi ei koskaan tosiasiallisesti ollut puolueeton kylmän sodan aikana. Eikä Suomi ole de facto sotilaallisesti liittoutumaton uuden eurooppalaisen turvallisuuspoliittisen arkkitehtuurin aikana. Tämän voi helposti todeta kysymällä itseltään, suostuisiko Suomi yhteistyössä Venäjän kanssa valvomaan Luoteis-Venäjän ilmatilaa.
Tuskinpa vain. Islantiin menemällä Suomi osoittaa valintansa – ja hyvä niin.
Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on Suomessa pitkälti kotimaiseen kulutukseen tarkoitettua. Natoa torjutaan, koska suuri osa äänestäjistä muistaa edelleen Kremlin pystyynkuolleen valtiojohdon ja Yhdysvaltain napalminkatkuisen ristiretken Vietnamiin.
Ulkopoliittisessa retoriikassa torjutaan uhkia, joita näkyy korkeintaan amerikkalaisissa toimintaelokuvissa. Käytännössä olemme varustehankinnoilla kytkeneet itsemme Naton rakenteisiin melko lailla peruuttamattomasti.
Ulko- ja turvallisuuspoliittisen doktriinin ja käytännön toimenpiteiden välinen ero on niin suuri, että se saattoi osaltaan vaikuttaa Suomen myttyyn menneeseen turvallisuusneuvostokampanjaan. Maan rajojen ulkopuolella voi olla vaikea päästä selville siitä, mitä Suomen ulkopoliittinen johto oikeasti haluaa tehdä.
Islannin ilmavalvontaan osallistumisesta käyty keskustelu sekoittaa pakkaa lisää. Suomi tietää paikkansa, mutta ei Venäjän-pelossaan uskalla päästää irti neuvostoaikojen ulkopoliittisista opinkappaleistaan.
Nato ei ole suurin mörkömme. Se on, ettemme uskalla päästää irti menneestä.