Kom-teatteri. Pirkko Saisio: Baikalin lapset. Ohjaus Timo Torikka. Lavastus Eeva Ijäs. Musiikki Kalle Chydenius. Puvut Eeva Ijäs ja Päivi Kokkonen. Valot Kari Vehkonen. Ääni Jukka Kuuranne. Näyttelijät Hannu-Pekka Björkman, Pekka Valkeejärvi, Eero Aho, Sari Mällinen, Marja Packalén, Tiina Lymi, Pirkko Saisio, Jarkko Lahti, Eero Milonoff, Elsa Saisio, Suvi-Sini Peltola ja Lotta Lindroos.
Kom-teatterin konstailemattomassa sisääntuloaulassa ja sen portaikkaassa katsomossa on tutusti tungosta ja maankuuluja päitä pilkottaa muun väen keskeltä. Täällä tehdään taas historiaa - tai paremminkin fiktiota lähihistoriasta, jossa maan käytännöllisesti katsoen koko keski-ikäinen teatterisukupolvi on ennättänyt olla henkilökohtaisesti mukana joko vapaasta tahdostaan tai sitten uhreina, kuten nykyään selitetään.
1970-luvun pelätyistä kulttuurijyristä, taistolaisista, tehty Baikalin lapset on siis ihan pakko nähdä! Sehän on selvästi paitsi tekijöittensä myös katsomon ikiomaa historiaa tai ainakin melkein.
Maan kestokiinnostavin teatteri ja uuden hyvän kotimaisen draaman tärkeä tukipiste todistaa taas ansaitsevansa lempinimensä Kansalliskom, jota liian harvoin vähän käytetään. Kom ei ole ikinä ollut uskoton kunnon draamalle ainakaan farssin kanssa. Siinä sillä ei ole katumista.
Jos entisten taistolaisten, kooteeälläläisten, DDR:ssä opiskelleiden tai asuneiden ja Stasin tuttujen pitää jotakin katua, niin Kom-teatteri on siihen tarkoitukseen mitä passelein paikka.
Siellä nimittäin raikuu parantava nauru.
Monipuolisen taiteellisen uransa näyttelijänä aloittanut Pirkko Saisio on nyt kirjoittanut muodikkaasta tunnustustusteemasta, taistolaisuudesta. Kaiken lisäksi hän palaa näyttämölle Baikalin lapsissa neuvostoliittolaisen toisinajattelija-kirjailijan roolissa.
"Kun ihminen kadottaa muistinsa, hän kadottaa elämänsä. Kun yhteisö kadottaa muistinsa, se kadottaa kykynsä hengittää, liikkua ja elää", aloittaa käsiohjelmassa alkusanat tämä KTL:n eli Kulttuurityöntekijäin Liiton osaston Rovaniemelle aikanaan perustanut entinen stalinisti.
Baikalin lapsissa muistetaankin. Sitä ei dementia piinaa eikä armahda, vaikka kaikki eivät ihan kaikkea haluaisi muistaa.
Baikalin lapsissa tarkastellaan tätä päivää ja tulevaisuutta, koska läsnä ovat 70-lukulaiset ja heidän lapsensa.
Rikkautta saadaan tapahtumien simultaanisuudesta siinä missä lavastuksenkin: samanaikaisesti läsnä voi olla 70-luku ja tämä päivä, jopa niin, että syntyy riemastuttavia reaktioita, kun jonkun henkilön esittämiä repliikkejä kommentoidaan samanaikaisesti sekä takaumissa että tässä päivässä. Juuri tässä näkyy mainioimmin ajankulun merkitys.
Pateettista itseruoskintaa ja ryppyotsaista ripittäytymistä Baikalin lapsista siis on turha hakea. Tämä on selvästikin mitä älykkäin juttu ja muuan merkittävistä, terapeuttisista puhetorvista entinen politrukki, nykyisin työtön kirvesmies (Pekka Valkeejärvi).
Mikäpäs muu voisi olla ihanteellisempi tapahtumapaikka vanhojen muisteluun kuin vappuaatto menestyvän kulttuuripariskunnan kodissa. Tässä mielessä Baikalin lapset muistuttaa 1960-luvun merkittävimpiin kotimaisiin näytelmiin kuulunutta Eeva-Liisa MannerinUudenvuoden yötä. Sekin oli keskustelunäytelmä älykköperheen olohuoneen horisontista, komedia oikeastaan.
Baikalin lasten ihmissuhteet ovat sen verran kirjavat, että käsiohjelma esittelee kaiken varalta tukiopetuksena näyttelijänsä perhevalokuvina, joissa esiintyy sellaisia yhteisöjä kuin Leon 1. ja 2. perhe sekä Vimpan 1. ja 2. perhe.
Keskenänsä sekoittuvien pariskuntien ja uusperheiden vaiheita ja muuttuvaa arvomaailmaa seurataan 70-luvun sinipaitaisuudesta hamaan tähän päivään.
Ohjaajana harvemmin esiintynyt Timo Torikka tarjoaa katsottavaksi kiinnostavan kerrostuman. Näytelmän nuoret esiintyvät takautumissa tulisieluisina taistolaisina ja nykypäivä-kohtauksissa samojen ihmisten lapsina, mikä aiheuttaa ihan oman kutkansa. Näytelmän nuorista moni kuuluu todellisuudessakin tunnettujen taistolaisperheiden lapsiin.
Laura Honkasalo kirjoitti viime vuonna heistä esikoisromaaninsa Sinun lapsesi eivät ole sinun, josta tuli menestys. Olihan aiheelle olemassa laaja tilaus.
Nyt Saisio sitten kirjoittaa täsmälleen samoja piirejä hyödyntäen vanhemman polven näkökulman samaan asiaan "olinhan siellä minäkin" -tyylillä.
Vappuaaton draama huipentuu sovitukseen, jossa näytelmän bileitten isäntä, kirjailija Pena (Hannu-PekkaBjörkman) joutuu silmästä silmään kohtaamaan aikanaan yksityisessä illanvietossa ilmiantamansa neuvostoliittolaisen toisinajattelija-kirjailijan (Pirkko Saisio).
Fiktio hyödyntää sitä faktisesti surullisenkuulua tosiseikkaa, jossa kirjailija Matti Rossi ilmiantoi Unkarin Kirjailijaliitolle vuonna 1975 kirjailija Denis Kissin tämän varomattomista puheista eli neuvostovastaisesta propagandasta ja aiheutti unkarilaiskirjailijalle suuria ongelmia ja kärsimyksiä.
Todellista draaman tajua osoittaa johtoteema, nakkitarjoilu.
Aina, kun keskustelu siirtyy kiusallisille ulottuvuuksille, illan emäntä Vimppa (Sari Mällinen), liehuu paikalle ja ehdottaa, että hän voisi keittää nakkeja koko porukalle. Varsinainen kiusallisuuksien aiheuttaja, todellinen Herra Suorasuu, on työttömäksi jäänyt entinen politrukki ja kirvesmies Leo, joka laukoo yleisön lempiaforismeja, liikutaanpa sitten missä aikakaudessa tahansa. Vaikuttavimmillaan hän on pitäessään kädessään Leninin kipsipäätä ja suoltaessaan ajatuksia kuin Hamlet kourassaan isänsä pääkallo.
Pakkopullaa eli dokumenttimateriaalia menneestä ajasta tarjoavat Che-julisteet seinillä, dokumentit ja dokumenttien näköiset muut kuvat taustafilmillä sekä laululiike. Ne voisivat olla hellemmin ja humoristisemminkin läsnä, mutta siihen ei aika liene ihan kypsä.
