Saavuin ensinmäisen kerran Olhavan kylätielle kesällä 1964. Olin siellä vierailulla Eemeli Sassin talossa, joka oli silloin jo noin sata vuotta vanha.
Talo sijaitsi Olhavan kylätien varrella, joka seurailee Olhavanjokea nelostien ja rautatien välissä. Tämä kylätie on ehkä vain noin kilometrin pituinen, mutta monen vanhan tarinan arvoinen. Nelostieltä kylätiellä saavuttua vastaan tulikin yllättäen 1800-luvun idyllinen maisema.
Tien varrella oli lukuisia vanhoja aittoja ja rakennuksia. Aitoissa oli säilytetty muun muassa Perämeren lohta, jota vietiin aina Pietariin asti. Tämä lohen pyynti ja myynti vaurastutti Olhavan kylätien taloja aikoinaan.
Kauppoja oli ainakin kolme ja myös pankki. Tie päättyi viehättävälle rautatieasemalle, joka oli Brono Granholmin suunnittelema.
Rautatie ylittää Olhavanjoen, joka muuttuu sen jälkeen kuohuvaksi koskeksi. Joki levenee huomattavasti, ennen kuin laskee verkkaisesti vetensä Perämereen. Olen käynyt lukemattomia kertoja siellä tämän 43 vuoden aikana. Paljon on kylätie muuttunut. Kaupat ovat hävinneet, junat ei enää pysähdy siellä. Ammattikalastus on hiipunut. Vantaalla Kehä-3 :n liepeillä asuvana olen väärä henkilö arvostelemaan Olhavan muutoksia, mutta vähän tulee haikea mieli, niitä entisiä aikoja muistellessa.