Meitä oli ruudun ääressä toista miljoonaa: seurasimme silmäkulmat kosteina, kuinka tasavallan yhdeksäs presidentti Mauno Koivisto lähti. Emerituspiispa Eero Huovisen hieno, Koiviston isoihin kouriin rakentunut puhe, tasavallan presidentti Sauli Niinistön tyylikkäät sanat rouva Tellervo Koivistolle, Jorma Hynnisen koskettava Veteraanin iltahuuto, komea Narvan marssi.
Mikä voisi olla Mauno Koiviston perintö jälkipolville?
Itse olen jäänyt eniten miettimään Koiviston kuolinilmoituksen muistolausetta, joka oli lainaus häneltä itseltään.
”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”
Sanoissa on jotakin elämää suurempaa. Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, mutta meillä taitaa olla taipumus maalata tulevaa usein turhan synkin värein. Manun viesti kuului, että kun elää ihmisiksi, tekee töitä ja rakastaa lähimmäisiään, kyllä elämä loppujen lopuksi lutviutuu.
Meitä pelotellaan nykyään milloin milläkin: hallitsemattomalla maahanmuutolla, terrorismilla, Euroopan unionilla. Koivisto ajatteli, että vaikka vaikeaa voi olla, selviydymme. Hän ja hänen sukupolvensa selviytyivät paljon vaikeammasta.
Paperinsa Ruotsiin muuttanut pankkiiri Björn Wahlroos pelotteli meitä äsken Talouselämän haastattelussa demokratialla.
Näin Wahlroos tuli kyseenalaistaneeksi Koiviston poliittisen uran ehkä merkittävimmän kädenjäljen eli Suomen siirtymiseen normaaliin parlamentarismiin presidentti Urho Kekkosen ylipitkän kauden jälkeen.
Wahlroos arvosteli 17 vuoden tuomalla varmalla jälkiviisaudella vuoden 2000 perustuslakiuudistusta, joka karsi tasavallan presidentin valtaoikeuksia ja siirsi valtaa pääministerille. ”Unohdettiin, että pääministeri ei ole presidentin tapaan itsenäinen toimija. Hän on koalition edusmies, joka toimii yhteisymmärryksessä muiden hallituspuolueiden kanssa”, Wahlroos sanoi.
Wahroos arvosteli Suomen liian kireää verotusta ja jäykkiä työmarkkinoita samaan aikaan kun Ruotsi, Saksa ja Britannia ovat tehneet uudistuksia ja joustoja. Näin tietysti on. Hän unohti kuitenkin sen, että kaikki nuo kolme valtiota ovat vakaita parlamentaarisia demokratioita, jotka eivät ole tehneet uudistuksiaan kuninkaan, liittopresidentin tai kuningattaren mahtikäskyillä, vaan demokratian vaikean kaavan mukaan.
Koivisto kyllä mietiskeli jälkikäteen, fundeeraavalle tyylilleen uskollisesti, mentiinkö presidentin vallan riisunnassa liian pitkälle. Tie on kuitenkin valittu. Suomen tarvitsemat välttämättömät rakenneuudistukset on pystyttävä tekemään hitaan demokratian keinoin. Miten presidentti, yksi mies tai nainen, voisi ne tehdä?
Koiviston ajattelun viisautta todisti Tuomiokirkon muistopuheessaan tasavallan presidentti Sauli Niinistö.
”Minusta on turvallisinta, että pyramidi on kannallansa eikä kärjellänsä: on parempi, että kovin suurta valtaa ei ole yksissä käsissä, on parempi, että valtakunnan suuriin ratkaisuihin tarvitaan myös useamman kuin yhden henkilön kanta”, Niinistö lainasi Koivistoa.
Wahroosilla on käsissään valtavasti taloudellista valtaa, jota hän voi käyttää mielin määrin. Demokratiaksi itseään kutsuvassa järjestelmässä vastaava poliittisen vallan keskittäminen ei ole eikä saa olla mahdollista.
Venäjällä Vladimir Putinilla ja Turkissa Recep Tayyip Erdoganilla on yksissä käsissä paljon valtaa. Eikä sekään näytä riittävän. Yhdysvaltain Donald Trumpille enempi valta ei olisi varmaan vastenmielistä, mutta hän ei sitä saa, onneksi.
Kun Koivisto aloitti presidenttinä vuonna 1982, emme tienneet, kuinka tulee käymään.
Kansakunta ei jakautunut kuten jokaisen presidentinvaalin jälkeen on tapana hokea, suhteet Neuvostoliittoon lutviutuivat, Suomi liittyi EU:hun kun se oikea hetki tuli, ensimmäinen työväestä nousseen presidentin valinta ei tuonut vallankumousta.
Niinistön sanoin ”Koiviston ainutlaatuisuus ei ollut siinä, että hän tunsi kansan, vaan siinä, että kansa tunsi hänet. Kansa tunsi; tunnisti, vaikka hänen sanomaansa toisinaan kuvattiin vaikeaselkoiseksi tai tulkinnanvaraiseksi. Kansa oli viisas tulkki.”
Kaikki kävi Manun aikana hyvin. Olettakaamme, että kaikki käy hyvin vastakin.