Kun vedät merkkifarkut jalkoihisi, ajatteletko, missä ne on valmistettu? Ennen vanhaan Jamekset tehtiin Suomessa, mutta ei enää. Merkkifarkkusi ovat erittäin todennäköisesti ommelleet kiinalaiset naiset.
Kiinassa farkkujen valmistus maksaa noin 3,5 euroa. Kun farkkuihin kiinnitetään oikeat logot ja laivataan Eurooppaan, niistä saa maksaa jopa 60 euroa.
Sesonkiaikana Kiinan tehtailla on tiukat aikataulut. Työpäivät ovat lähes normaalisti 12-tuntisia ja töitä tehdään seitsemänä päivänä viikossa. Ylityöt ovat yleensä sääntö kuin poikkeus. Jos tehdas häviää tiukan tarjouskilpailun, odotteluajalta palkkaa ei makseta lainkaan.
Alkuviikosta kansalais- ja ay-järjestöjen FinnWatch ja ammattiliittojen solidaarisuuskeskus SASK julkistivat raportin Vaatteita etelästä - alan yritysten sosiaalinen ja ympäristövastuu. Yleissanoma on, että suomalaiset vaateyritykset ja isot vaateketjut eivät ole kiinnostuneita tuontivaatteidensa alkuperästä tai olosuhteista, missä niitä valmistetaan.
Suurin osa Suomeen tuotavista valmisvaatteista tulee Aasiasta, yksistään Kiinan osuus on lähes 30 prosenttia. FinnWatch kysyi 13 suomalaiselta yritykseltä ja kuudelta täällä toimivalta ulkomaiselta yritykseltä, miten ne selvittävät tai valvovat Aasiassa toimivien alihankkijoidensa työskentelyolosuhteita.
Tulokset ovat surullista luettavaa. Vain Suomen suurin vaatemyyjä Stockmann ja sen tytäryhtiö Seppälä käyttävät ulkopuolisia tarkastuksia Aasian alihankkijoidensa tehtaissa. Tarkastuksia tekee BSCI-järjestö (Business Social Compliance Initiative), joka on eurooppalaisten yritysten vuonna 2003 perustama yhteisö. Sen jäseneksi ammattiliitot eivät kuitenkaan pääse.
Kiina ei ole palkkaukseltaan huonoimmasta päästä, sillä esimerkiksi Bangladeshissa vaatetustyöläisen päiväpalkka on usein vain dollari. YK:n määrittelemä äärimmäisen köyhyyden raja on yksi dollari päivässä.
Suomessa toimivat ulkomaiset vaateketjut kuten H&M, KappAhl ja Dressman ovat toista maata. Niillä on Aasian tehtaissaan sekä omia että ulkopuolisia tarkastuksia ja varmennuksia.
FinnWatch ja SASK eivät missään nimessä kehota boikotoimaan kiinalaisia, bangladeshilaisia tai muitakaan kehitysmaiden vaatteita, sillä silloin työntekijöiltä katoaisi viimeinenkin ansiomahdollisuus.
Järjestöt vaativat, että myös suomalaisyritysten pitää valvoa, millaisissa olosuhteissa niiden tilaamat vaatteet valmistetaan. Asiakkaat voivat luoda painetta, kysymällä aina tuotteen alkuperästä.
Länsimaiset vaateyritykset ja kauppahuoneet ovat myös itse syyllisiä kehitysmaiden surkeisiin työoloihin. Ne käyvät valmistajien kanssa koko ajan armotonta tarjouskilpailua, jossa halvin tarjous voittaa. Lääkkeeksi FinnWatch ja SASK suosittelevat pitkäaikaisia, jopa vuosikymmenten toimitussopimuksia, joissa sekä valmistaja että tilaaja tuntevat toisensa. Silloin myös tuotanto voidaan jakaa tasaisesti vuoden jokaiselle kuukaudelle.
Koskahan me saamme ostaa reilun kaupan farkut? Luulisi, että sellaisella tuotteella olisi niin sanottu sosiaalinen tilaus. Esimerkkinä voi mainita brittiläisen tavarataloketjun Marks & Spencerin, joka kertoo tuotteidensa alkuperän reilun kaupan hengessä ja toimii siitä huolimatta tarpeeksi voitollisesti.
heino.ylisipola@kaleva.fi