Eräs asiantuntija totesi minulle hiljattain, että suomalainen ravitsemuskeskustelu on aggressiivista ja ala-arvoista. Se pohjautuu enemmän tunteisiin kuin tosiasioihin.
Kun asiantuntija kertoo mediassa tutkimuksiin perustuvat tietonsa ja näkemyksensä, joku lyttää ne välittömästi epätieteellisillä argumenteilla raivon vallassa.
Miksi ihmeessä syömisestä on tullut niin arka asia, ettei siitä osata keskustella asiallisesti?
Yksi syy voi tietenkin olla se, että terveys kiinnostaa myös lukuisia markkinamiehiä. Ihmiset ostavat mielellään monenlaisia asioita parantaakseen terveyttään ja lisätäkseen elinvuosiaan. Jotkut ovat haistaneet tässä hyvän markkinaraon ja mahdollisuuden elantoon.
On ymmärrettävää, että kauppamiestä harmittaa, jos joku ikävä professori väittää hänen tuotteensa olevan roskaa. Silloin kauppamies ryhtyy vastaiskuun ja syyttää professoria milloin mistäkin salaliittoteoriasta tai lääketieteollisuuden etujen ajamisesta.
Suomessa on ollut monenlaista ruokavillitystä viime vuosina. Muotidieettien keulahahmot ovat yrittäneet haastaa virallisen näkemyksen terveyttä edistävästä ravitsemuksesta, mutta tässä he eivät ole onnistuneet.
Suositukset eivät ole oleellisesti muuttuneet, koska niitä ei ole ollut tarvetta muuttaa radikaalisti uudenkaan tutkimustiedon perusteella. Pieniä viilauksia on tehty, mutta perusta on pysynyt ennallaan.
Lisää täysjyväviljaa, vähemmän vaaleita jauhoja. Suosi pehmeää rasvaa ja vähärasvaisia maitotuotteita. Vältä sokeria, suolaa ja kovaa rasvaa. Syö enemmän kasviksia, marjoja, hedelmiä ja kalaa. Näinhän meille opetettiin jo peruskoulussa.
Silti jotkut luottavat enemmän kauppiaisiin kuin ikänsä ravitsemusasioita tutkineisiin asiantuntijoihin.
Meitä on helppo jymäyttää. Sen seurauksena suomalaisten kolesterolitasot ovat lähteneet uudelleen nousuun. Uusille Pohjois-Karjala-projekteille olisi tarvetta, vaikka terveysvalistus onkin nykyään kirosana.
Karppausbuumi on jo laantunut, mutta nyt keskustellaan raivokkaasti D-vitamiinista.
Olemme kärsineet pitkään D-vitamiinivajeesta. Tämä on huolestuttanut monia asiantuntijoita, sillä tutkimusten mukaan riittävä D-vitamiinin saanti edistää terveyttä ja riittämätön sairastuttaa.
D-vitamiinin saantisuosituksia onkin nostettu, ja me valistuneet vanhemmat huolehdimme siitä, etteivät lapsemme lähde aamuisin päiväkotiin ilman kymmenen mikrogramman lisätankkausta purkista.
Jotkut ovat varmuuden vuoksi antaneet vähän enemmänkin, sillä gurut ovat nettikeskusteluissa muistuttaneet, että yhdysvaltalaiset suosittelevat huomattavasti suurempia D-vitamiiniannoksia kuin pidättyväiset ja vanhakantaiset suomalaisviranomaiset.
Tämän supervitamiinin on sanottu olevan ratkaisu niin moneen vaivaan, että nettijuttuja lukiessa alkaa jo ihan hengästyttää.
Apulaisprofessori Ursula Schwab pudotti minut maan pinnalle muutama viikko sitten kertomalla, ettei D-vitamiinin liian vähäinen saanti ole enää ongelma Suomessa.
Hän huomautti, että myös liiallinen D-vitamiinin saanti on haitallista. Siitä on hänen mukaansa selvä näyttö, mutta tämä asia on suomalaisessa ravitsemuskeskustelussa unohtunut.
Schwabin mielestä Suomessa D-vitamiinikeskustelua pyörittävät ne, jotka haluavat hirveän isoja D-vitamiinimääriä.
Pidän Schwabin keskustelunavausta tärkeänä ja kaipaan asiasta lisää tietoa nimenomaan muilta tahoilta kuin D-vitamiinipillereitä myyviltä kauppiailta.
Teemmekö hallaa lapsillemme, jos syötämme heille avokätisesti D-vitamiinia yli suositusten? Olemmeko sittenkin D-vitamiinihypetyksen uhreja? Siihen minulla ei ole vastausta.