Heikki Willamo: Hirven klaani. Otava 2005
Hirvi on viime aikoina saanut runsaasti kyseenalaista julkisuutta. Se on noussut suden rinnalle vahinkoeläimeksi, jota pidetään vaarallisena liikenneonnettomuuksien aiheuttajana ja kyltymättömänä kasvien ja puiden tuhoajana.
Hirven klaani pohjautuu luontokuvaaja ja -kirjailija Heikki Willamon monivuotiseen henkilökohtaiseen ja läheiseen hirvisuhteeseen, ja se piirtää eläimestä huomattavasti moniulotteisemman kuvan kuin media.
Willamo seuraa hirvien elämää eri vuodenaikoina ja havainnollistaa kertomustaan kauniilla ja koskettavilla kuvilla. Lisäksi hän valottaa luonnosta löytämiensä vanhojen kalliopiirrosten avulla ihmisen ja hirven pitkää yhteiseloa. Hirvi on edustanut varhaissuomalaisille pyhää ja maagista toteemieläintä karhun, korpin, suden ja ilveksen ohella, joiden myyttisiä merkityksiä Willamo myös esittelee.
Luontokuvaajan työ on vaivalloista ja kärsivällisyyttä koettelevaa puuhaa. Hirvet ovat muiden villieläinten tavoin arkoja, eivätkä hevin päästä ketään lähelleen. Willamo lähestyy hirviä hitaasti askel askeleelta, kunnes pääsee niin lähelle, että katseet kohtaavat ja ystävyyssuhteita alkaa syntyä. Hirvet eivät enää säiky, sillä ne vaistoavat Willamon lähentymisyritysten vilpittömyyden ja pyyteettömyyden.
Willamo on opetellut myös hirvien kielen ja taitaa sen jopa niin hyvin, että onnistuu houkuttelemaan kiimaisia hirvisonneja naaraiden ääntelyä matkimalla. Willamo huomaa, että kaikki hirvet näyttävät kaukaa katsoen harmailta, mutta läheltä katsottuna ne paljastuvat yhtä ainutkertaisiksi yksilöiksi kuin ihmisyksilötkin ja herättävät samanlaista moraalista kunnioitusta.
Hän kohtaa myös hirvien elämän kovuuden ja karuuden. Hirviä vainoaa ihmisten ja petojen lisäksi kylmä talvi. Hirvet syövät kesällä kasveja ja puiden lehtiä talvivarastoon, sillä talvella niiden on tyytyminen kuiviin ja ravintoköyhiin oksiin, ja moni menehtyy matkalla uuteen kevääseen ja kesään. Toivoa ja uskoa elämän jatkuvuuteen tuo kuitenkin iloisten ja villien vasojen puuhien seuraaminen.
Mielenkiintoinen ja koskettava on tänä teknologian ja luonnon suruttoman hyväksikäyttämisen aikakautena Willamon harras ja uskonnollissävytteinen näkemys luonnosta.
Hänelle metsä on elävä ja mystinen kokonaisuus, jossa voi kokea syntyvänsä joka hetki uudestaan. Willamo toteaa, että luontoa ja hirveä kuvatessaan hän pyrkii tavoittamaan niiden sielun ja symbolisen ulottuvuuden.
Willamo käyttääkin kameraa kuin maalari sivellintä, ja teoksen barokkimaisen hämyiset kuvat onnistuvat välittämään katsojalle kokemuksen luonnon salaperäisistä voimista.
Kuviin syventyessään ja runollista tekstiä seuratessaan lukija voi tavoittaa intuitiivisesti häivähdyksen varhaissuomalaisten palvomasta aurinkohirvestä, joka kantaa päivää selässään ja ui yöllä yli pimeän meren noustakseen aamulla maata valaisemaan - ja oivaltaa että me nykyihmisetkin olemme hirven klaanin perillisiä.