Raha on se sysäävä voima, joka saa vaikkapa operaattorit ottamaan hanakasti asiakkaaseensa yhteyttä ja tekemään yhä edullisempia tarjouksia. Kuluttaja voi näin huomaamattaan säästää pitkän sentin niin perusmaksussa kuin puheluissakin.
Mutta operaattoreiden onkin osoitettava olemassaolonsa, koska eri tekijöiden välillä käydään veristä taistoa. Tyytyväinen asiakas taas vastaa huolenpitoon maksamalla ainakin seuraavan laskunsa vielä kyseisen yhtiön tilille.
Pankki sen sijaan pitää asiakkaansa yhä vuosikymmeniä, ilman sen henkilökohtaisempaa palvelua saatikka aktiivista yhteydenottoa. Se luottaa selvästi siihen, että ajoittainen lainantarve kyllä ajaa porsaan kotiin. Vastaavasti on suuri osa meistä kuluttajista paitsi elämänikäisiä myös ylen vanhanaikaisia ja patalaiskoja pankkiasiakkaina.
Siksi noin puolet suomalaisten varallisuudesta makaa yhä ilmeisen sattumanvaraisesti pankkitileillä. Talletukset näyttävät kotitalouksissa jopa kasvaneen. Summa on jo kivunnut yli 20 000 euron.
Nämä nukkuvat varat, nuo kummien ja setien avaamat säästötilit, mutta myös kuukausittaiset kertymät käyttötileillä, ovat suunnilleen yhtä hyvässä tallessa kuin mummon suuret setelit aikoinaan sukanvarressa. Siitä pitää pikkuinenkin inflaatio huolen.
Vaan mitä, jos nukkuneiden edustaja herääkin itsestään, niinsanotusti sisäiseen kutsuun. Jos tavallinen tilisäästäjä yhtäkkiä kyllästyy siihen, että hänen omat, muuten ehkä hyvinkin toimivat käyttöraha-asiansa jäävät säännönmukaisesti rempalleen. Ehkä hän jopa tilaa neuvonta-ajan pankista saadakseen valistusta tuotottomille varoilleen.
Pankki ei tuolloin välttämättä olekaan enää hänen omansa, vaan sellainen, joka on kiinnittänyt ohikulkijan mielenkiinnon vaikkapa houkuttelevilla tuottomainoksillaan, jotka alkavat suorastaan harmittaa.
Mutta uusikin pankki ajaa tuttua linjaa. Se pitää vierasta heti omanaan, eikä edes yritä luoda kunnon kuvaa moninaisista sijoitusmahdollisuuksista esimerkiksi erilaisissa rahastoissa. Vaihtoehtojen sijaan pöytään lyödään ihan ensimmäiseksi, viimeiseksi ja vielä välissäkin eläkevakuutusta. Vain ohimennen jossakin sivulauseessa todetaan, että onhan se kaikkein kallein vaihtoehto. Mutta onhan se myös ainoa ratkaisu, jota valtio tukee veroedulla.
Pankki tarjoaa eläkevakuutusta varsin tietoisesti. Sillä juuri eläkevakuutus on taas erinomainen keino sitoa uusi asiakas lähes ikuisesti itseensä. Suhteesta ei juuri pääse irti ennen eläkeikää eikä varojakaan saa mitenkään käyttöönsä, ellei sitten iske työttömyys tai läheisen kuolema.
Erilaiset rahastot sen sijaan käyttäytyvät kuin tilit. Niiltä saa milloin tahansa säästönsä pois ja parempaan käyttöön. Joten ne ovat ikuisuussuhteeseen tähtääville pankeille luonnostaan liian irtonaisia ensi vaihtoehdoksi.
Asiakkaalle, joka haluaisi säilyttää tietyn liikkumavaran, tilanne on kiusallinen. Toiveenahan on vain aikaisempaa hieman tuottavampi ja siis järkevämpi parkkipaikka varoille. Vaihtoehtoinen viittaus kymmenien rahastojen tuottoprosentteihin ja hallinnointipalkkioiden viidakkoon, jota säestää epämääräisten vertailuindeksien vilinä, saavat vapaaehtoisenkin vetäytymään nopeasti sijoituspelistä.
Muutoshalunsa takia asiakas mitä luultavimmin antaa lopulta jonkun pankkineuvojan houkuttelulle periksi ja jättäytyy eläkesäästäjäksi. Ehkä on siis ihan hyvä, että pankit eivät itse ota yhteyttä.