Maamme itsenäistyttyä myös suomalainen puoluekenttä oli pantu uuteen uskoon. Vuoden 1918 lopulla suomalaisen puolueen lopullinen pesänjako oli johtanut sekä Kansallisen kokoomuksen että Kansallisen edistyspuolueen syntyyn.
Tässä jaossa Kalevasta tuli miltei automaattisesti edistyspuolueen äänenkannattaja. Valinta oli niin luonnollinen, että lehtitalon johtokuntakin totesi tapahtuneen vasta jälkikäteen. Tästä eteenpäin Kaleva ja puolue olivat paikallistasolla liki sama asia, ja lisäksi Kalevan miehet olivat näkyvästi mukana puolueen kansallisen tason toiminnassa: Heikki Karjalainen ja Heikki Kannisto toimivat kansanedustajina, Antti Jauho puolueen valtakunnallisissa elimissä ja Jussi Oksanen kahteen kertaan puoluesihteerinä (1925-1930 ja 1945).
Puoluetta ja lehteä ei siis yhdistänyt pelkästään sama yhteiskunnallinen näkemys, vaan myös vankat henkilösuhteet. Näistä henkilösuhteista juuri Jussi Oksanen oli epäilemättä vahvin, vaikka hänen kumpaankin eroonsa Kalevasta näyttää liittyneen melkoista dramatiikkaa: kummallakin kerralla hän lähti kirjaimellisesti ovet paukkuen. Ensimmäisellä kerralla ristiriitojen ytimessä vaikuttaa olleen johtokunnan ja Oksasen täysin erilainen näkemys alkoholin käytöstä: Oksanen oli tiukka raittiusmies, kun taas johtokunta (kuten Kalevan toimituksen muut jäsenetkin) mahtuivat kehnohkosti tämän määritelmän alle.
Toisella kertaa törmäyksen syynä näyttävät olleen talouskysymykset. Yhtiön johtokunta oli jo 1941 tullut siihen tulokseen, että Oksanen käytti väärin hänelle myönnettyä oikeutta käydä talon kustannuksella Helsingissä. Niinpä johtokunta päätti poistaa tämän oikeuden. Saman vuoden lopulla johtokunta myös antoi pakit Oksasen anomukselle osallistua Saksan-matkaan. Ongelmien pienehkö kokoluokka kertoo kenties siitä, että kyseessä oli päätoimittajan ja johtokunnan välien yleinen tulehtuminen - on muuten vaikea ymmärtää, että johtokunta olisi lähtenyt nokkimaan päätoimittajaa tämän suuruisista kysymyksistä, ja vieläpä virallisesti.
Kumpikaan näpäytys ei ilmeisesti johtanut tuossa vaiheessa Oksasen puolelta mihinkään reaktioon, ja asiaan palattiin vasta kolme vuotta myöhemmin. Maaliskuussa 1944 Oksanen kirjoitti johtokunnalle kipakan kirjeen, jossa hän totesi olleensa tähän saakka velkaa Kalevalle, eikä voineensa tämän takia puuttua aiheeseen aikaisemmin. Nyt hän muistutti johtokuntaa siitä, että oli jo 1941 luvannut ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa vapauttaa lehden "näin huonosti harkitsevasta päätoimittajastaan". Kysymyksessä ei ollut kuitenkaan irtisanoutuminen, mutta eipä paljon muutenkaan.
Epäilemättä Oksasen esittämät perusteet lähtöaikeilleen pitävät sinänsä paikkansa. Silti voidaan väittää, ettei hän kertonut koko totuutta. Kansallinen edistyspuolue oli nimittäin joutunut edellisen vuoden lopulla ryhtymään uuden puoluesihteerin hakuun. Tammikuussa 1944 puoluetoimikunnan keskusvaliokunta joutui kuitenkin toteamaan, että ketään tointa hakeneista ei voitu pitää pätevänä.
Niinpä keskusvaliokunta päätti kääntyä maisteri Arvo Inkilän, päätoimittaja Frans Keräsen (Keränen oli Kalevan päätoimittajana 1925-1928 ja oli myös seurannut Oksasta edistyksen puoluesihteerinä 1930) ja päätoimittaja Jussi Oksasen puoleen. Jo kahta päivää myöhemmin saattoi keskusvaliokunnan puheenjohtaja, pääjohtaja Eero Rydman ilmoittaa, että "päätoimittaja Jussi Oksanen mahdollisesti olisi halukas ensi syksynä vastaanottamaan sanotun toimen".
Kalevan johtokunta vaikuttaa olleen näistä hankkeista autuaan tietämätön, eikä Oksanenkaan viittaa niihin edellä mainitussa kirjeessään Kalevan johtokunnalle millään tapaa.
Aivan ongelmitta asia ei edistynyt myöskään edistyksen näkökulmasta. Kun Oksasen aikaisemman välipuheen mukaan olisi tullut vastaanottaa puoluesihteerin posti syksyllä 1944, puolueen keskusvaliokunta joutui syyskuussa toteamaan, että "poliittisen tilanteen vaikeuduttua kesäkuussa (tässä viitattiin selvästi Neuvostoliiton kesäkuussa Kannaksella aloittamaan suurhyökkäykseen ja siitä vauhtia saaneisiin erillisrauhaponnistuksiin) päätoimittaja Jussi Oksanen, joka jo aikaisemmin on valittu puoluesihteeriksi ei Ê6; ollut vielä irtisanoutunut toimestaan."
Puoluetoimikunnan keskusvaliokunta joutui nyt panemaan Oksaselle selkeän takarajan: "Päätettiin, että päätoimittaja Oksanen kutsutaan puoluesihteerin toimeen viimeistään tammikuun 1 pstä 1945 lukien ja että tämä kutsu esitetään hänelle sitovasti niiden ehtojen mukaisesti, joista keskusvaliokunta on aikaisemmin päättänyt."
Kuitenkin kesti aina marraskuun 1944 alkuun saakka ennen kuin Kalevan johtokunnalla oli käsiteltävänään Oksasen irtisanoutuminen lehden palveluksesta. Puoluesihteerin toimen hän otti vastaan 1.1. 1945.
Käytettävissä olevan lähdeaineiston varassa on vaikea päätellä, johtuiko Oksasen viivyttely todella hänen puoluetoimikunnan keskusvaliokunnalle esittämästään syystä, vai liittyikö se kysymykseen Kalevan omistuksesta. Paitsi että Oksanen oli jo alkuvuodesta 1944 alkanut tosiasiassa tehdä lähtöä Kalevasta, oli hän ryhtynyt myös toisenlaiseen operaatioon. Hän oli nimittäin päättänyt ottaa mukaansa muhkeat Oulun-tuliaiset: sanomalehti Kalevan.
Edistyspuolueen puoluetoimikunnan keskusvaliokunnan kokous kirjasi asian maaliskuussa 1944 seuraavasti: "Otettiin käsiteltäväksi Oulussa ilmestyvää sanomalehti Kalevaa kustantavan osakeyhtiön osakkeiden hankkimisesta puolueelle tai puolueeseen lukeutuville henkilöille siinä mielessä, että lehti saataisiin säilytetyksi puolueen äänenkannattajana. Päätoimittaja Oksasen tehtyä selkoa yhtiön taloudellisesta asemasta ja asiasta keskusteltuaan keskusvaliokunta päätti, että asia otetaan uudelleen käsiteltäväksi sen jälkeen, kun päätoimittaja Oksanen, yhtiön maaliskuussa 1944 pidettävän yhtiökokouksen jälkeen, on lähettänyt tutustumista varten yhtiön taseet vuodelta 1943 ja antanut tiedon siitä, missä rouva Antell, joka omistaa huomattavan määrän osakkeita, ja jolta näitä osakkeita on suunniteltu ostettavaksi, oleskelee."
Paria viikkoa myöhemmin puoluetoimikunnan keskusvaliokunta palasi asiaan ja päätti, että hallitusneuvos Sakari Tuomioja ja varatuomari Teuvo Aura kääntyvät rouva Gurli Antellin puoleen osakkeiden ostoasiassa. Huhtikuun alussa keskusvaliokunta joutui kuitenkin toteamaan, ettei Gurli Antell ollut halukas "myymään Antellin perikunnan omistamia Kalevan osakkeita". Tämän jälkeen ostohankkeen ylle näyttää laskeutuneen lopullinen hiljaisuus.
Edellä lainattujen lähdetietojen pohjalta on selvää, että koko hankkeen takana oli Jussi Oksanen, joka sen käynnistämiseksi osallistui keskusvaliokunnan kokoukseen Helsingissä ja toimitti sen vauhdittamiseksi myös tietoja puolueen suuntaan. On mahdollista ajatella, että hänellä oli tähän ensinnäkin puhtaasti henkilökohtaiset motiivit. Aarno Arokylän antaman tiedon mukaan Oksanen olisi ollut hyvin halukas siirtymään Kalevan toimitusjohtajaksi Korkeakiven jälkeen. Tämä tieto sopii erittäin hyvin yhteen tapahtumaketjun aikataulun kanssa: Korkeakivi kuoli 16. helmikuuta ja johtokunta asetti Mauno Arokylän väliaikaiseksi toimitusjohtajaksi saman kuun lopussa. Oksasen on tuossa vaiheessa täytynyt oivaltaa, että tämä valinta oli vähintään suuntaa antava, vaikka lopullinen ratkaisu uudesta toimitusjohtajasta jäikin maaliskuun lopulla pidettävään yhtiökokoukseen. Mikäli hän olisi onnistunut saamaan edistyspuolueen hankkimaan Antellin osakkeet ennen kyseistä kokousta, hänen asemansa toimitusjohtajan postia täytettäessä olisi ollut olennaisesti vahvempi.
Toisaalta pelkästään 1941 alkanut yhteentörmäys Kalevan johtokunnan ja "huonosti harkitsevan päätoimittajan" välillä oli ollut varsin raju ja saattoi jättää Oksaselle runsaasti ainesta hampaan koloon. Lisäksi Oksanen oli kuluneen neljännesvuosisadan kuluessa taatusti samaistunut edistyspuolueeseen, jonka puoluesihteeriksi hän nyt oli palaamassa. Mikäpä olisi ollut sen mukavampaa kuin että Kaleva olisi pysynyt edelleen hänen peukalonsa alla hänen siirtyessään puoluesihteerin vakanssille. Hankkeen epäonnistuminen saattoi ainakin osittain vaikuttaa Oksasen Helsinkiin muuton venähtämiseen - tuliaiset olivat yksinkertaisesti karanneet matkalaukusta.
Toiseksi hänen - ja myös puolueen - näkökulmastaan Kalevan piirissä oli jo edellisellä vuosikymmenellä alkanut kehitys, joka saattoi uhata lehden edistyksellistä linjaa. Kuten keskusvaliokunnan pöytäkirja selvästi tuo esille, keskusvaliokunnassa tunnettiinkin huolta lehden säilymisestä puolueen äänenkannattajana.
Puolueen keskeiset kalevalaiset olivat yksi toisensa jälkeen siirtyneet tuonpuoleisiin lehti- ja puolueaktiviteetteihin: Antti Jauho 1936, Heikki Karjalainen 1938, Eino Krekelä 1943 ja viimein Kalle Korkeakivi helmikuussa 1944. Oksanen, sen paremmin kuin puoluekaan eivät luonnollisesti voineet tietää, mitä yhtiön uusiutunut johto ja Oksasta seuraava päätoimittaja toisivat mukanaan.
Oksasella oli siis sekä omasta että puolueen kannalta perusteltu syy pyrkiä hankkimaan Oulusta mukaansa tuhdit tuomiset. Hanke kuitenkin kaatui Gurli Antellilta saatuihin pakkeihin.
Se, ettei asiaan enää palattu, viittaa siihen, ettei Oksanen (tai puolue) ollut kiinnostunut mistään pienemmästä omistusosuudesta Kalevaan; sellaisen hankinta ei yksinkertaisesti olisi riittänyt varmistamaan puolueen lehteen tavoittelemaa vaikutusvaltaa. Oksasen kiinnostus saattoi lopahtaa myös siihen, että Arokylästä oli tullut Kalevan uusi toimitusjohtaja.
Jouni Suistola on historian professori, joka on kirjoittanut Kalevan 100-vuotishistoriikin.