Jack Kerouac: Dharmapummit. Suomentanut Markus Jääskeläinen. 253 sivua, Sammakko.
Ray Smith ei ollut kuullut dharmapummeista, vaikka hän ajeli pummilla tavarajunissa New Yorkin, Mexico Cityn ja San Franciscon väliä sekä piti itseään jonkinlaisena pyhiinvaeltajana.
Hän oli 1950-luvun opiskelijanuorten mukana omaksunut buddhalaisuudesta sen taiteellisen suuntauksen, zenbuddhalaisuuden, ja tiesi dharman viittaavan tarkoituksen pyörään.
Dharmapummeista hän kuuli vasta San Franciscossa Japhy Ryderiltä, joka keksi koko nimen ja oli itse dharmapummien ykkönen.
Ryder valmistui aikanaan itämaisten kulttuurien tutkijaksi yliopistosta ja löysi suurimmat dharmapummit, Kiinan ja Japanin todelliset Zen-kahjot.
He keskittyivät ymmärryskyvyn ymmälle saattamiseen ja paiskoivat nuorukaisia mutaan, jos nämä eivät pystyneet vastaamaan heidän absurdeihin kysymyksiinsä.
Jack Kerouacin elämäkerrallisessa romaanissa Japhy Ryder tarkoittaa runoilija Gary Snyderia. Kertoja Ray Smith on Kerouac itse, ja kirjassa esiintyvä Alvah Goldbook on Allen Ginsberg, San Franciscon beatrunoilijoista ehkä tunnetuin.
Dharmapummit julkaistiin 1958, Kerouac oli hyvässä vedossa, edellisenä vuonna oli ilmestynyt hänen läpimurtokirjansa Matkalla, ajelehtivan sukupolven kulttiteos.
Hän asui Ginsbergin kanssa pienessä ruusujen peittämässä mökissä Friscon takapihalla, keinui verannalla ja luki Timanttisutraa. Puutarha tuoksui mintulle, kirjoja ja levyjä oli riittämiin.
Iltaisin harrastettiin riemukkaita Zen-juominkeja ja pyhää jabjumia, joka tarkoitti alastomana istumista sylikkäin tyttöjen kanssa. Ginsberg, joka toimi astioiden kantajana yliopiston kuppilassa, riisui kemuissa aina ensimmäisenä vaatteensa - se oli vapautta ja rohkeutta.
Ray eli Kerouac paasasi hänelle samadhihurmiosta, jossa näkee esineiden ja kuvien takana tyhjyyden kuin ikuisesti kohisevan sähkövirran.
Elämä on harhaa ja kärsimystä, mutta sen voi katkaista, kun välttää himoa ja lisääntymistä, joka on kuoleman lähde.
Kauniit tytöt olivat haudankaivajia, paitsi jabjumin rituaaleissa.
Alvah eli Ginsberg piti Rayn puheita buddhalaisena hölynpölynä. Hänestä oli tärkeämpääkin tekemistä kuin istua puun alla miettimässä tyhjyyttä, ja hän kiitti Jumalaa siitä, että tyhjästä oli tullut jotain.
Liftailun lomassa Zen-sekopäät kiipeilivät Matterhornin rinteillä ja huutelivat haikuja toisilleen. He kuulivat kylmien jokien kohinan tähtien valaisemilla vuorilla ja valtavan timanttihiljaisuuden, joka kykeni pitämään miehen tyynenä vaikka tuhannen vuoden ajan.
Puhdas hieno yö, kaupunkisaasteen jälkeen ilma tuntui kirpeältä ja ylhäiseltä. Ray muisti Zen-lauseen: "Kun pääset vuoren huipulle, jatka kiipeämistä." Mutta niin ylös hän ei halunnut, oikea kiipeily pitäisi sitä paitsi tehdä jalat märkinä ja ilman ruokaa.
Alkoholia ei tehnyt tippaakaan mieli siellä 3 000 metriä hampaitaan kiristelevän maailman yläpuolella.
Takaisin palattuaan he aloittivat sitäkin hurjemman juhlinnan ja ihmeellisten lauseiden papatuksen: Muurahaiset ja mehiläiset ovat kommunisteja! Anjoviksistakin tulee tomua! Riemuissaan Ray mäjäytti nyrkkinsä läpi mökin ohuesta seinästä.
Nuoruuden luottavaisuus ja onnelliset harhat tuottavat tuoretta tekstiä vailla ajan tomua, minkä varmistaa turkulaisrunoilija Markus Jääskeläisen oivallinen suomennos.
Jälleen Ray liftasi maan halki Pohjois-Carolinaan äitinsä luo. Sen talven hän istui selkä suorana kylmässä metsässä puun alla, kylän koirat vierellään, ja kuuli kuolemanhiljaisuudessa sanat:
"Kaikki hyvin ikuisuudesta ikuisuuteen."
Elävät olennot tulevat ja menevät vailla pysyvyyttä ja sisältöä. Mitäpä häntä liikutti tämä kauhujen torni, sperma ja luut. Kaikki oli tyhjää valoa. "Kuinka kauheaa olisikaan, jos maailma olisi todellinen."
Mutta syvällä sisimmässään hän kärsi siitä, että yritti kieltää olevaisen. Zeniläisyydessä kukkii verbaalinen nihilismi.
Myös Japhy alkoi kyllästyä mietiskelyyn ja pelkkiin sanoihin, köyhyyden ja vapauden ihanteisiin: "Ehkä minusta tulee rikas ja teen töitä ja paljon rahaa ja asun isossa talossa."
Kuitenkin hän arvosti Rayn surua maailmasta. Kaikki haluavat juhlia ja pitää hauskaa, mutta seuraavana päivänä herätään masentuneina ja etäisinä toisilleen.
Kesän Ray vietti palovartijana vuorella nimeltä Desolation, Lohduttomuus. Vuorimaisema oli taas uskomaton, ja maailma roikkui ylösalaisin loputtoman avaruuden meressä.
Rayn silmät täyttyivät kyynelistä: "Okei, maailma, rakastan sinua."
Kerouacin vuoristoluonnon kuvaukset kuuluvat kirjallisuuden ansiokkaimpaan päähän.