Ruumiiden häpäisy Irakissa vie miehitykseen kohdistuvan vastarinnan vastenmieliselle tasolle.
Raakojakin raaemmat kuvat Irakin Fallujasta muistuttavat tapahtumia Somalian pääkaupungissa Mogadishussa kohta 11 vuotta sitten. Molemmissa tapauksissa ihmisruumiita häpäistiin epäinhimillisellä tavalla. Tapahtumien taustat ovat erilaiset, mutta tapahtumina ne ovat yhtä anteeksiantamattomia ja halveksittavia.
Yhdysvaltain joukot tekivät Somaliaan hyväksyttävän maihinnousun auttaakseen nälänhädässä olleita. Irakiin Yhdysvallat hyökkäsi falskeiksi osoittautunein perustein. Tästä virheestä presidentti George W. Bushin hallinto maksaa kasvavaa laskua, jonka loppusumma nähdään marraskuun presidentinvaaleissa.
Mogadishun välikohtauksen jälkeen presidentti Bill Clinton lopulta veti amerikkalaisjoukot pois Somaliasta. Vetäytyminen oli niissä oloissa päätös, joka oli helppo hyväksyä kotirintamalla, mutta joka ei ainakaan parantanut tilannetta Somaliassa.
Bush on nyt aivan päinvastaisessa tilanteessa; hän ei voi perääntyä vaalien alla. Bush ei voi antaa periksi myöskään siksi, ett Irakin miehitys on tärkein palanen hänen terrorismille julistamassaan sodassa. Olipa kansainvälinen yhteisö mitä mieltä tahansa Irakin miehityksestä, perääntyminen silmittömän väkivallan edessä ei ole sillekään siedettävä ratkaisu. Tuskinpa vetäytyminen toisi rauhaa Irakiin.
Presidentti Bushilla on siis valittavanaan vain huonoja vaihtoehtoja. Terroriteot näyttävät vain tihenevän Irakissa, ja se tietää väistämättä lisää amerikkalaisia ruumiita. Oman veren vuotamisesta vieraalla maalla tulee tällä tahdilla presidentinvaalikampanjan tärkein teema. Bushin kannalta ainoa lohtu on, ettei demokraattipuolue voi epäisänmaallisuuden leiman pelossa hyödyntää presidentin ahdinkoa ylettömiin.
Kesällä tapahtuva vallansiirto Irakin väliaikaishallinnolle ja Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat ne maalit, joihin terroriteoilla ilmiselvästi tähdätään. Mitä suurempi kaaos, sitä parempi sen lietsojille. Kaikki vaihtoehdot, tilanteen rauhoittumista lukuun ottamatta, ovat heille tavallaan voittoja.
Irakin äärivoimien hengenheimolaiset tappoivat äsken parisataa viatonta siviiliä Madridissa. Samaiset voimat saivat lisää käyttöainetta siitä, että Israel murhasi häikäilemättömästi äärijärjestö Hamasin johtajan. Pääministeri Ariel Sharonin väläyttämä palestiinalaisten presidentin Jasser Arafatin murha vain lisäisi vettä äärivoimien myllyyn. Näillä voimilla ei voi olla mitään tekemistä islamin eikä minkään muunkaan uskonnon kanssa. Miehittäjiä on vihattu läpi historian, mutta ruumiiden häpäisy on aivan muuta.
Irakin tilannetta arvioitaessa täytyy kuitenkin muistaa, että vastarinta keskittyy vallasta syöstyn diktaattori Saddam Husseinin vanhalle tukialueelle niin sanottuun sunnikolmioon. Falluja, jossa ruumiita häpäistiin, on Irakin ehkä levottomin kaupunki. Muualla Irakissa tilanne on ainakin jossakin määrin paremmin valvonnassa. Olohuoneisiin välittyvä kuva Irakista ei ole siten koko totuus. Vuoden takaisen sodan jälkeen kuolleiden amerikkalaisten määrä, noin 600, tulee myös suhteuttaa Irakissa olevien amerikkalaisjoukkojen määrään. Joukkoja on vähennetty, mutta niitä on Irakissa yhä yli 100 000.
Pääkysymys on, mihin maailma on valmis lyödäkseen terrorismin. Vaikka Irakin miehityksessä ei ollut alun perin kysymys terrorismin torjunnasta, miehitys avasi terrorismille uuden taistelukentän, jolta kansainvälisen yhteisön on pakko selviytyä voittajana.