Läpikotaisin valaistuihin taajamiin tottuneet silmät näkevät joka puolella valojen ulkopuolella pelkkää pimeyttä. Suhteellisesti läheisessä metsikössä onkin pimeää viereisiin valaistuihin katuihin verrattuna. Pimeys on kuitenkin nimenomaan suhteellista. Kaupunkien katuvalojen ja mainoskylttien neonvalojen luksimäärät ovat sen verran suuria, että kaikki muu tuntuu säkkipimeältä.
Asiat kuitenkin muuttuvat pitemmälle metsään kulkiessa. Kun taajaman valot eivät enää näy, alkaa metsän oikea valaistus vähitellen erottua. Silmien tottuessa pimeään se ei enää olekaan niin pimeää. Tottakai tietyissä paikoissa, kuten tiheässä kuusikossa on edelleen todella pimeää, mutta sekään ei enää tunnu niin valottomalta kuin se huoltoaseman viereinen pieni metsikkö.
Öinen metsä onkin kokonaan oma maailmansa. Siitä voi jopa oppia nauttimaan.
Hiihtäminen pimeässä metsässä on melkoista tihrustamista. Silmien totuttua metsä tuntuu ennemminkin hämärältä. Maaston muodot erottuvat suurpiirteissään, mutta eivät kovin tarkasti. Välillä, kun pysähtyy ja antaa umpihangen nostattaman sykkeen tasaantua, voi kuunnella öisiä ääniä ja tuijotella taivaalle.
Pohjantähti on aina mukava löytää. Se on muihin tähtiin nähden poikkeuksellisessa asemassa. Se nimittäin sijaitsee lähes suorassa linjassa Maapallon akselin kanssa. Maapallon pyörimisliikkeen vuoksi kameran pitkä valotusaika ei pysty vangitsemaan muita tähtiä, vaan ne piirtyvät viiruiksi filmille.
Pohjantähti sen sijaan pysyy yhtenä pisteenä, ikään kuin naulaa taivaankannen paikoilleen. Jos näkyvyyttä pohjoisen suuntaan on enemmän, voi nähdä himmeähkön revontulikaaren; ehkäpä siitä kehkeytyy myöhemmin kirkkaampiakin lieskoja.
On kuitenkin hyvä pitää jonkin sorttista valonlähdettä mukana, varsinkin jos maasto on hankalakulkuista. Otsalamppu on todella kätevä. Maailman rajoittuessa lampun valokiilaan näkee mihin hiihtää. Huono puoli on se, että mikä tahansa kirkkaahko valo on omiaan tappamaan hämäränäköä: heti, kun valon sammuttaa, ei näekään enää yhtään mitään.
Hyvällä tuurilla saattaa otsalampun valokiilassa kuitenkin nähdä vilahduksen metsäjäniksestä tai ketusta. Paksu hanki on jänikselle helppo nakki, sen verran suuret lumikengät sillä on omasta takaa. Pysyäkseen hangen pinnalla edes jotenkuten, täytyy olla liikkeellä joko pitkillä metsäsuksilla tai tarpeeksi suurilla lumikengillä.
Pakkasyö ja kuutamon valo metsässä ovat unohtumaton elämys. Varsinkin täysikuun aikaan on pimeimmässäkin sopukassa usein niin valoisaa, että otsalamppu saa olla koko reissun toimettomana. Pakkasen huidellessa 30 asteen tietämissä on metsän sisällä edelleen yllättävän lämmintä. Näin varmasti siksi, ettei viima pääse puremaan samalla tavoin kuin avonaisemmilla paikoilla.
Kirpakka ilma saa puut parahtelemaan ja välistä ne pitävätkin melkoista pauketta. Tämä ilmiö vielä korostuu tyynellä pakkasilmalla, jolloin ääni kantaa hyvin. Ensiksi paukahtaa kumeasti kauempana, heti perään saattaa viereinen honka narahtaa kireämmin.
Äänimaisema on jotain sellaista, mitä on hankala sanoiksi pukea. Se täytyy kokea itse.