Jokelan koulusurmista ei voi syyttää ketään ulkopuolista, vaan yksin tekijää. Tapauksesta on otettava opiksi kaikki mitä voidaan, mutta yksi opetus on sekin, että kaikkeen ei voi varautua.
Jokelan koulusurmia koskevan poliisitutkinnan valmistuminen vahvisti sen, miltä tilanne jo tuoreeltaan vaikutti. Pekka-Eric Auvinen toimi yksin, ilman ulkopuolisia apureita. Hän ei myöskään ollut jättänyt etukäteen mitään niin selväsanaisia viestejä, että varsinaista tekoa olisi voitu aavistaa ennen kuin aivan viime hetkillä.
Yhden nuoren miehen elämän joutuminen solmuun muuttui koko kansakunnan yhteiseksi järkytykseksi. Moni muistaa tuon marraskuisen päivän loppuikänsä. Ulkopuolisten tunteita ei silti voi mitenkään verrata siihen, mitä Jokelan koulun oppilaat ja uhrien omaiset ovat joutuneet kokemaan.
Jäljellä on enää sen pohtiminen, mitä olisi voitu tehdä toisin. Heti ampumisten jälkeen aloitettua poliisi- ja avustusoperaatiota ei voi mistään oleellisesta moittia. Poliisi oli paikalla nopeasti, eikä yhdenkään uhrin auttamiseksi olisi ollut tehtävissä mitään.
Poliisi olisi tosin voinut hoitaa tiedottamisen sekasortoisessa tilanteessa paremmin. Tiedotusvälineet puolestaan ovat käyneet Jokelan jälkeen hyvinkin itsekriittistä keskustelua omista toimintatavoistaan. Kaikki tämä saattaa olla avuksi silloin, kun jotain uutta aivan odottamatonta tapahtuu - mitä ja missä se sitten onkin.
Jokelan jälkipuinnissa kaikkein tärkeintä on silti miettiä, olisiko tapahtunut voitu estää. Kouluampumisella ja Myyrmäen ostoskeskuksen pommiräjähdyksellä on selvästi jotain yhteistä. Molemmilla kerroilla kyse oli nuoresta ja vetäytyvästä miehestä, joka vietti paljon aikaa itsekseen tietokoneen äärellä. Eikä kumpikaan ole enää kertomassa, mitä oikein oli ajatellut.
Auvisen kohtaamaan koulukiusaamiseen oli aikanaan puututtu. Hänen perheessään oli huomattu, että jotain on vialla. Oireita oli siis nähty, mutta ei kukaan voinut tietää, mitä nuoren miehen päässä todella liikkui. Sen sijaan täydellä syyllä voi ihmetellä, kuinka 18-vuotias masennuslääkkeitä syövä poika pystyi hankkimaan aseen täysin laillisesti. Ensimmäinen aselupahakemus koski hyvin tulivoimaista asetta, ja sellaisen paperin ilmestymisen poliisilaitoksen pöydälle olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja.
Nimenomaan aseen hankinnan yhteydessä Auvisen aikeisiin olisi voitu ja olisi pitänyt puuttua. Muu on jossittelua.
On ilman muuta tarpeen korostaa perheen, opettajien ja koulukavereiden merkitystä. Myyrmäen ja Jokelan jälkeen hälytyskellot toivottavasti soivat entistä herkemmin - huolenpidon, ei kontrollin merkeissä. Silti tosiasiana pysyy, että kaikkeen ei voida varautua.
Nykyaikana ihmismielen pimeä puoli voi löytää jatkeen internetistä, josta saa anonyymin yhteyden elämän koko kirjoon, myös sen varjoihin: pomminteko-ohjeisiin, pedofiliaan ja muuhun mustaan. Paras rokotus tätä vastaan löytyy siitä, että elämä on muuten tasapainossa. Mutta aina ei kaikilla ole.
Karu totuus on, että palveleviin puhelimiin tulvii suomalaisten lasten ja nuorten soittoja, jotka kertovat yksinäisyydestä, perheongelmista ja vanhempien kaipuusta. Läheskään kaikilla vanhemmilla tuskin on aavistusta siitä, mitä heidän lastensa maailmassa ja vielä omassa kodissa todella tapahtuu, eikä se edes kiinnosta kaikkia.
Silti on hyvä muistaa, että Jokelan ampuja oli täysi-ikäinen ja vastuussa itsestään. Ympäröivän yhteiskunnan niskaan ei voi kaataa syyllisyyttä siitä, mitä mieleltään järkkynyt ihminen saattaa aiheuttaa.