Eduskuntaryhmät ovat sopineet, että hallitustunnustelijaksi - käytännössä hallituksen muodostajaksi - ryhtyy maaliskuun eduskuntavaaleissa eniten kansanedustajia saavan puolueen johtaja. Presidentti on ainakin hallituspelin alussa uuden perustuslain määräysten takia pelkkä sivustaseuraaja.
Viime kuukausien mielipidemittausten mukaan hallituksen muodostamista pääsee yrittämään joko Paavo Lipponen tai Anneli Jäätteenmäki. SDP ja keskusta sinnittelevät nimittäin rinta rinnan gallupeissa. Kumpikin on ollut vuorollaan kyselyjen suurin puolue. Kokoomus on pudonnut toivottoman kauas niistä. Vaaleissa pitäisi tapahtua jymy-yllätys, jotta Ville Itälä voisi julistautua maaliskuun 16. päivän iltana pääministeriehdokkaaksi. Täysin mahdotonta se ei tietenkään ole, vaan hyvin epätodennäköistä.
Puheenjohtaja Jäätteenmäki sanoi torstaina kirjansa julkistamistilaisuudessa Helsingissä pitävänsä luontevana, että suurimman puolueen johtaja ei ainoastaan ota aloitetta käsiinsä hallitusneuvotteluissa, vaan myös yrittää hallituksen muodostamista. Sellainen edustaisi tervettä demokratiaa. Vaalitulos kertoisi ilman turhia kiemuroita, kabinettipelejä ja lehmänkauppoja, kenen johdolla hallitus muodostetaan.
Suomen politiikan maaginen vallanjakoraja kulkee 25 prosentissa. Jos jonkin puolueen äänimäärä ylittää sen tai nousee sen tuntumaan, se saa vähintäänkin pienen maanvyörymävoiton. Muut jäävät nuolemaan näppejään. Ainakin toistaiseksi nimittäin vain yksi puolue kerrallaan on pystynyt kahmaisemaan neljänneksen äänistä eduskuntavaaleissa.
Sotien jälkeen maagisen vallanjakorajan on ylittänyt vain SDP. Siltä temppu on onnistunut kahdeksan kertaa, ja kerran se on noussut aivan rajan tuntumaan. Keskusta pääsi parin kymmenyksen päähän vallanjakorajasta 1991. Se riitti tuomaan sille maanvyörymävoiton, kun SDP menetti kuuluisat satatuhatta ääntään ja kutistui 22,1 prosentin puolueeksi.
Maagisen rajan ylitys on taannut SDP:lle johtoaseman Suomen politiikassa vuodesta 1966 lähtien ilman, että kenelläkään olisi ollut suurempaa aihetta nokan koputtamiseen. Vaalivoittajan kuuluu saada muodostaa hallitus, olipa eduskunnassa porvarillinen enemmistö tai ei.
SDP on pystynyt hallitsemaan Suomea myös silloin, kun sen voitto on ollut täpärä ja se on kärsinyt raskaita tappioita. Niin kävi viimeksi 1999. SDP menetti yli satatuhatta ääntä ja 12 kansanedustajapaikkaa, mutta Lipponen jatkoi pääministerinä. Keskustan äänimäärän kasvu ei riittänyt tuomaan sille suurinta ryhmää eduskuntaan.
Vuonna 1987 SDP selvisi vaalien suurimmaksi puolueeksi, vaikka menetti satatuhatta ääntä. Silloin koettiin sellainen ihme, että toiseksi suurimman puolueen, kokoomuksen Harri Holkeri muodosti hallituksen. Ratkaisu liittyi valtapolitiikkaan, presidentti Mauno Koiviston kuuluisaan manuaaliseen ohjaukseen, jolla hän torpedoi keskustajohtaja Paavo Väyrysen kaavaileman porvarihallituksen.
SDP:n valta-asemaa on ollut vaikea horjuttaa vaaleissa siksi, että puolueen peruskannatus on ollut suhteellisen vahva demarien ukkoutumisesta huolimatta. Vaikka SDP:n äänimäärä on pudonnut ja romahtanutkin välillä eduskuntavaaleissa, se ei ole supistunut vuotta 1991 lukuunottamatta niin paljon, että puolue olisi jäänyt vaaleissa kakkoseksi.
Nyt keskustalla näyttää olevan ainakin kyselyjen valossa mahdollisuus lyödä SDP vaaleissa tai panna sille kampoihin. Jotta Jäätteenmäestä tulisi pääministeri, keskustan olisi päästävä 25 prosentin maagisen rajan yli.
Oman lisäjännitteensä valtataisteluun tuo vielä naispääministeriys. Keskusta havittelee itselleen uusia ääniä etelän kaupunkien liikkuvista naisäänestäjistä. Kiihokkeena on ajatus, että naiset voivat vallata nyt viimeisenkin heiltä suljettuna olleen valtapoliittisen linnoituksen, pääministerin viran, Jäätteenmäen avulla ja vielä juuri silloin, kun pääministeristä on tullut virallisestikin uuden perustuslain takia maan vahvin vallankäyttäjä.
Ei kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa. SDP sai vuoden 1999 vaaleissa vain 22,9 prosenttia äänistä, mutta puolueen kannatus vakiintui yli vuosi sitten 24-26 prosenttiin. Vastaavasti vasemmistoliiton suosio on hiipumassa, ja sitä uhkaa kova kohtalo: vihreät saattavat ajaa sen ohi maan neljänneksi suurimmaksi puolueeksi. Jos niin kävisi, Suomen politiikassa tapahtuisi historiallinen muutos. Neljä suurinta puoluetta ovat nimittäin olleet samat koko sodanjälkeisen ajan.
SDP:n kannatuksen nousu kyselyissä perustuu aivan ilmeisesti vuotoon vasemmistoliitosta. Jos vuoto jatkuu ja vahvistuu vaaleissa, se saattaa pelastaa SDP:n. Jotkut demarit, muun muassa oululainen Liisa Jaakonsaari, ovatkin kosiskelleet enemmän tai vähemmän suorasukaisesti vasemmistoliittolaisia äänestämään SDP:tä.
SDP ei tarvitse kuin pari kolme prosenttia lisää ääniä vasemmalta, niin sen kannatus kipuaa yli 25 prosentin. Suomi voisi jopa siirtyä tällä tavoin ilmeisen pysyvään demarivaltaan. SDP:n pitäisi siis saada vasemmistoliittolaiset tajuamaan, että heidän kannattaisi pelata maaliskuun eduskuntavaaleissa pääministeripeliä, jos he haluavat, ettei keskusta voita vaaleja eikä vasemmistoa pelata ulos hallituksesta.
Oikotie pysyvään demarivaltaan näyttää paperilla naurettavan helpolta, mutta käytännössä sen toteutuminen on äärimmäisen vaikeaa. Merkittävä vuoto SDP:hen kun johtaisi samalla vasemmistoliiton poliittisen merkityksen romahdukseen. Sellaista epäitsekkyyttä ei puolueesta löydy kovin helposti. Toinen ongelma on siinä, että vanhat kunnon kommunistit tuskin äänestävät missään oloissa demareita.
Heille keskustakin on mieluisampi vaihtoehto.