Tänään julistetaan tuomio Mijailo Mijailovicille, 24-vuotiaalle, joka on tunnustanut surmanneensa Ruotsin ulkoministeri Anna Lindhin. Rohkenen panna pääni pantiksi siitä, että Mijailovic tuomitaan murhasta elinkautiseen vankeuteen. Mikään muu ei ole ajateltavissakaan.
Puolustusasianajaja Peter Althinin valitsema strategia, jolla hän pyrki saamaan päämiehensä tuomituksi akuutissa mielenhäiriössä tehdystä taposta oli itse asiassa alusta lähtien vailla mahdollisuuksia. Viime tiistaina se mureni lopullisesti, kun Tukholman käräjäoikeus nieli vastustelematta oikeuspsykiatrin lausunnon, jonka mukaan Mijailovic ei kärsi skitsofreniasta tai muustakaan vaikeasta psyykkisestä häiriöstä.
Tarkkailin ja kuuntelin Mijailo Mijailovicia tammikuussa pidetyn yllättävän lyhyen oikeudenkäynnin aikana. Minun oli todellakin vaikea pitää häntä henkisesti häiriintyneenä siinä mielessä kuin laki tarkoittaa, kun siinä myönnetään, että teon tekijä saadaan vankilan sijasta tuomita hoitoon.
Mijailovic valehteli oikeudelle itsepintaisesti ja perin tyhmästi, mutta ei missään tapauksessa häiriintyneesti. Aivan kuten esitutkinnassakin hän piti suunsa tiukasti kiinni ja vaikeni, kun syyttäjä asetti hänet ylivoimaisen vahvojen todisteiden eteen. Hän tuijotti pöytää oikeuslääkärin todistaessa, että Anna Lindhiä oli puukotettu niin väkivaltaisen voimakkaasti, että puukon terä oli lävistänyt hänen vasemman käsivartensa värttinäluun ennen kuin se tunkeutui hänen rintaansa.
Oli järjetöntä väittää, ettei Mijailovicin tarkoituksena olisi ollut tappaa. Se oli yhtä järjetöntä kuin väittää, että hän sai mielijohteen käydä kimppuun samalla hetkellä kun hän näki Lindhin. NK-tavaratalon videokamerat kertovat aivan muuta. Kuvissa näemme määrätietoisen miehen, joka järjestelmällisesti etsii jotakuta.
Anna Lindhin murha oli harkittu, vaikkakaan tuskin paljon etukäteen, mutta silti ainakin kymmenkunta minuuttia. Mijailo Mijailovic saattoi olla suunniltaan raivosta iskiessään veitsen lukuisia kertoja uhriinsa terä ylöspäin suunnattuna, mutta hän tiesi, mitä teki. Olen vakuuttunut siitä, että hän itse tuona päivänä tiesi myös, miksi teki sen. Sitä me emme kuitenkaan saa koskaan tietää. Ruotsin oikeuslaitos tuskin onnistuu koskaan porautumaan totuuteen siitä, miksi Anna Lindh kuoli. Ruotsalaiset oikeusoppineet ovat sitä mieltä, ettei se ole tuomioistuimen tehtäväkään.
Pääsyyttäjä Agneta Blidberg uskoi, että Mijailo Mijailoviciä ajoi yleinen viha siitä, että ruotsalainen yhteiskunta oli kohdellut häntä huonosti sekä hänen oma naisvihansa. Anna Lindhistä, joka sattui hänen tielleen, kun hän Rohypnol-huumeen vaikutuksen alaisena kuljeskeli kaupungilla puukko taskussaan, tuli tämän eriytymättömän ja patoutuneen vihan kohde ja laukaisumekanismi. Näin voikin olla. Näin voi ehdottomasti olla. Ei kuitenkaan pelkästään näin.
Ruotsalaisissa tuomioistuimissa, kuten muissakin länsimaisissa tuomioistuimissa, on sallittua valehdella. Puolustusasianajaja ei saa kehottaa päämiestään tekemään niin, mutta hän saa ottaa ilmeiset valheet täytenä totena. Hänen pitää valvoa päämiehensä etuja niin kuin tämä haluaa niitä valvottavan.
Käsitän kaiken tämän. Kun juttua käsiteltiin Tukholman käräjäoikeudessa, tunsin kuitenkin surua ja suuttumusta siitä, että kuoleman ja tuskan tuottajaa puolustavan asianajajan täytyy vastoin parempaa tietoa ja vastoin kaikkea järkeä pitää päämiehen valheiden tukemista ja puolustamista parhaana tapana valvoa tämän etuja.
Tunsin suuttumusta siitä, että Anna Lindhin perhe saisi osakseen vielä tämänkin tuskan, tuskan absurdissa teatterissa, jota näyteltiin oikeussalissa, kun maailman lehdistö ja kaikki muut keittivät kokoon kasan hölynpölyä muka vastaukseksi kysymyksiin siitä, mitä oli tapahtunut.
Juuri kun kirjoitin tätä, syttyivät valot sen huoneiston ikkunoihin, jossa Anna Lindhin miehellä ja pojilla on edelleen Tukholman asuntonsa kahden portin päässä omastani. Voin kuvitella, miten tyhjältä asunnossa tuntuu ja miten lohduttomalta mennä eteenpäin, kun äidin ja puolison kuoleman ympärillä on niin paljon kysymyksiä.
Uskon, että olisi ollut surevan perheen etujen mukaista, Ruotsin etujen mukaista ja Mijailo Mijailovicin omien etujen mukaista, että joku olisi auttanut viimeksi mainittua kertomaan koko totuuden Anna Lindhin murhasta.
On selvää, että Mijailolla on vakavia psyykkisiä ongelmia. Tietyssä mielessähän koko tämä murha on jo sinänsä hullun aikaansaannosta. Mijailo Mijailovicin raivo vaikuttaa kuitenkin niin voimakkaalta, että epäilen vahvasti, että sen käyttövoimana on joku vakavampi henkilökohtainen ainesosa, joku Anna Lindhiin kohdistuva vakavampi henkilökohtainen kauna kuin syyttäjän kuvailema.
Epäilen, että Mijailo Mijailovic oli pannut liikkeelle suuren määrän henkilökohtaista aggressiivisuutta vaaleata naista kohtaan, joka oli Ruotsin ulkoministeri ja joka hymyili hänelle niin valoisasti vaalijulisteista tuossa lämpimässä syyskuussa.
Uskon vakaasti sen johtuneen siitä, että Lindh edusti kaikkea sitä tavoittelemisen arvoista, mikä häneltä itseltään puuttui. Se johtui epäilemättä hänen turhautumisestaan naisiin yleensä. Naisiin, jotka aina torjuivat hänet.
Mutta valitettavasti uskon myös, että se johtui siitä, että hän eli etnisesti erotellussa Ruotsissa. Siitä, että hän oli "vangittuna" serbiperheeseen, joka ei koskaan ollut päässyt sisälle ruotsalaisen yhteiskunnan yhteyteen, vaan joka sitä vastoin viljeli mukanaan tuomaansa kansallista separatismiaan.
En ole varma siitä, että oli sattumaa, että murhattu Anna Lindh oli juuri ulkoministeri. En ole varma siitä, että Anna Lindhin murha on niin täysin vailla poliittista ulottuvuutta kuin nyt vallitsevan "totuuden" mukaan on asian laita.