1960-luvulla apulaisprofessori Helsingin yliopistolla luentoja pitäessään hauskutti oikeustieteen opiskelijoita juristikaskulla, joka meni suunnilleen näin: Eräässä asianajotoimistossa asianajajan poika oli valmistunut juristiksi ja mennyt ensimmäistä kertaa oikeuteen hoitamaan pitkään vireillä ollutta juttua.
Poika palasi riemuissaan toimistoon ja ilmoitti, että siitä jutusta annettiin vihdoinkin päätös ja me voitimme sen. Isä totesi murheellisena, että mitä sinä olet mennyt tekemään. Se juttuhan on elättänyt meitä vuosikausia.
Sittemmin apulaisprofessorista tuli korkeimman oikeuden presidentti, Suomi liittyi Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja huumorintajuton Euroopan ihmisoikeustuomioistuin alkoi antaa Suomelle muiden maiden tapaan langettavia päätöksiä liian pitkään venyneistä prosesseista.
Enää ei riittänyt, että lakimiehet siirsivät vuodesta toiseen papereita pöydältä toiselle.
Ihmisoikeussopimuksen 6. artiklan mukaanhan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin tuomioistuimessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä.
Valtiolle asetettiin muitakin velvollisuuksia. Sen tulee huolehtia, että muutkin ihmisoikeudet toteutuvat, eikä valtio itse loukkaa kansalaistensa oikeuksia. Tämän lisäksi pitää vielä huolehtia siitä, etteivät kansalaiset loukkaa toinen toistensa oikeuksia.
Valtion on toisin sanoen varmistettava se, etteivät edes yksityishenkilöt kohtele kaltoin sen tuomiovaltaan kuuluvia. Viimeksi mainitut merkitsevät huomion kiinnittämistä rikosoikeuteen ja rikoksen uhrin asemaan aivan toisella tavalla kuin mitä oikeusministeriön johdolla harjoitetussa kriminaalipolitiikassa ja rikoslain uudistamista toteuttaneessa rikoslakiprojektissa on Suomessa 1970-luvulta alkaen tehty.
Rikosprosessi on sekä väline ihmisoikeuksien turvaamiseksi että keino loukata niitä silloin, kun ihmiset eivät kohtuullisessa ajassa pääse oikeuksiinsa.
Prosessien venymisestä ei kuviteltukaan päästävän hetkessä eroon, joten vuonna 2009 säädettiin niin sanottu hyvityslaki. Sen mukaan tuomitun rangaistusta voidaan alentaa hyvityksenä pitkään kestäneestä päätöksestä.
Asianosaiselle voidaan myös maksaa hyvityksenä korvausta 1 500 euroa vuodelta, kuitenkin enintään kymppitonni.
Oikeudenkäynti ei ainoastaan voi kestää kaikkine asteineen kauan, se voi myös viivästyä jo heti alussa.
Seksuaalirikoksiin erikoistunut tutkija valittelikin vastikään pääsevänsä jutturuuhkan vuoksi tutkimaan seuraavaa raiskausrikosta vasta vuosi tapahtumien jälkeen.
Rikoksen uhria ja rikostutkijaa varmaan yhtä lailla turhauttaa lukea silloin tuomioistuimen päätöstä, jossa rangaistusta on alennettu tai se katsotaan jo kokonaan suoritetuksi, koska prosessi on kestänyt syytetyn kannalta kohtuuttomasti.
Miten tässä nyt näin on päässyt käymään? Mehän olemme lainkuuliainen, lahjomaton kolmen A:n maa, jossa hyvin koulutetut virkamiehet ahkeroivat tuomioistuimissakin virka-ajasta välittämättä kuin pikku muurahaiset.
Suomalainen rikosoikeus prosesseineen on kuitenkin rakenteeltaan jäänyt kehityksestä jälkeen. Tämä on ilmeisesti käynyt selväksi myös oikeudenhoidon uudistamisohjelman laatijoille, jotka julkaisivat mietintönsä vuosille 2013–2025 viime keväänä. Uudistusesitysten pontimena on rahanpuute.
Teollistuneissa, kaupungistuneissa ja kymmenien miljoonien asukkaiden valtioissa on nähty järkevänä eriyttää asioiden käsittely ja koko rikoskäsite. Perusajatuksena on se, että rikokset ovat törkeysasteeltaan ja laadultaan erilaisia. Ne edellyttävät myös erilaista käsittelyä ja erilaisia seuraamuksia.
Monissa maissa on kehittynyt kokonainen hallinnollisten sanktioiden kirjo. Varsinkin liikenteen turvallisuuden lisäämiseksi on otettu käyttöön erilaisia virhepistejärjestelmiä ja uudelleen koulutukseen passittamisia.
Nuorisolle on räätälöity omia tuomioistuimia ja nuorisorangaistuksia. Perheoikeudelliset riidat on keskistetty omiin tuomioistuimiinsa ja niin edelleen.
Rikosoikeuden osalta tämä on merkinnyt sitä, että lievimmät teot on pudotettu rikoskäsitteen ulkopuolelle käsiteltäviksi kevyemmissä prosesseissa tuomioistuinten ulkopuolella. Teollistuneissa maissa tämä kehitys lähti liikkeelle jo menneinä vuosisatoina.
Kehitys Suomessa rikoslain kokonaisuudistuksessa 1900-luvun lopulla oli tasan tarkkaan päinvastainen. Vastahan täällä oli päästy eroon talvi- ja syyskäräjistä, joita istuttiin milloin palokunnan tai maamiesseuran talolla tai entisissä suojeluskunnan tiloissa.
Rangaistustasoa haluttiin laskea samalla, kun rikoslakiprojekti halusi pitää rangaistusjärjestelmän monoliittisen yhtenäisenä. Rangaistuslajeja jäi alun perin jäljelle vain kaksi, sakko ja vankeus.
Koska kaikki kriminalisoidut teot Suomessa ovat liikennerikoksia myöten rikoksia, on rangaistuksen kannalta oikeastaan aika sama mitä tekee, kunhan ei tapa ketään tai tuo suurempaa määrää huumeita.
Voi valehdella oikeudessa ja sillä tavoin vaikka tuhota jonkun elämän. Voi hakata lähimmäisensä sinipunaiseksi tai kärähtää ratsiassa rattijuopumuksesta. Rangaistukset eivät Suomessa paljon vaihtele. Seurauksena on sakko tai ehdollinen vankeusrangaistus.
Rikoksilla on kuitenkin eroa. Se tulisi vihdoin Suomenkin kriminaalipolitiikassa myöntää.
Kirjoittaja on rikosoikeuden professori Lapin yliopistossa.