"Suomi on kieltojen ja määräysten maa" -sanonta on kummunnut mielestäni lähinnä turhasta ja typerästä yleisnarinatarpeesta. En ole nähnyt kansalaisten hyvinvointia, turvallisuutta ja tasa-arvoa lisäävissä yhteisissä säännöissä mitään vikaa.
Uskoni uusiin sääntöihin ja lakeihin ja niiden valmisteluun on alkanut karista. Hyvässä tarkoituksessa - ja usein syvän tekopyhyyden vallitessa - meille asetetaan yleisiä ja yleviä tavoitteita, lakeja ja rajoituksia, joilla meitä yritetään varjella kaikelta. Samalla vahvistetaan harhaamme, että kansankotimme pitää meistä aina hyvän huolen.
Aina kun meillä havaitaan kirkkaasti kansan silmiin paistava epäkohta, sitä ruvetaan näennäisen tarmokkaasti korjaamaan. Perustetaan toimikuntia ja työryhmiä laatimaan mietintöjä ja ehdotuksia siitä, miten Suomesta tehdään siltäkin osin täydellinen maa. Ja usein ammutaan reippaasti yli.
Esimerkkejä riittää. Tuoreessa muistissa on ainakin tupakkalain uudistamista pohtineen työryhmän surkuhupaisa esitys puolentoista vuoden takaa. Ryhmä päätyi siihen, että pienen äänestäjäjoukon harjoittama nuuskaaminen, joka on paljon tupakointia harmittomampaa, kielletään kokonaan. Sen sijaan kansaa kuin kärpäsiä tappavia savukkeita esitettiin siirrettäväksi myyntipisteissä kainosti lasten katseilta piiloon. Lakiesitys ei mennyt sentään läpi.
Tuorein esimerkki on liikenneturvallisuutta pohtineen työryhmän esitys tieliikenteen promillerajan laskemista 0,5:stä 0,2:een.
Tieliikenteen promillerajan laskeminen olisi työryhmän vastaus maamme vaikeaan rattijuopumusongelmaan. Minä väitän, että promillerajan laskemisella sitä ongelmaa ei ratkaista. Siitä olisi pikemminkin haittaa.
Lainkuuliaiset aikuiset eivät tilastojen valossa aja kuolonkolareita eivätkä tee mitään muutakaan holtitonta alle 0,5 promillen alkoholitilassa, jota ei kyllä humalaksi voi sanoa. Kuolonkolareita ajetaan umpihumalassa ja silloin rattiin tarttuneelle kuskille on yhdentekevää, onko promilleraja 0 tai 0,2 tai 0,5.
Jos promilleraja asetetaan 0,2:een, poliisin niukkoja resursseja käytetään väärään asiaan. Kun ratsioissa tuherretaan olutpullon nauttineiden kuljettajien kanssa, aika on oikeiden rattijuoppojen valvonnasta pois.
Rattijuopumusongelmamme ratkaisua pitäisi etsiä muualta ja toisin keinoin.
Valistusta on lisättävä, vaikka se onkin toivottoman tuntuinen tehtävä riskiryhmien eli kuolemattomana itseään pitävien nuorten miesten ja elämänhallintansa menettäneiden aikuisten keskuudessa.
Valvontaa on lisättävä. Tieto siitä, että rattijuopumuksesta voi oikeasti jäädä kiinni on tehokas pelote. Tilastojen valossa rattijuoppo saa ajaa humalassa parisataa kertaa ennen kuin jää kiinni. Se yleinen tieto tuudittaa monet satunnaisetkin rattijuopot kokeilemaan onneaan.
Nuoria uusia kuljettajia on kaitsettava ja varjeltava. Heille olisi säädettävä EU:nkin suosittama 0,2 promillen raja, sillä he ovat typerille ajatuksille ja humalaisten kavereiden yllytykselle alttiita. Samalla heille ei annettaisi sitä signaalia, että pienessä humalassa ajaminen on oikeastaan sallittua.
Myös rattijuopumuksesta langetettavia rangaistuksia on kovennettava. Tuntuvat tuomiot, auton menettäminen valtiolle ja pitkät ajokiellot ovat nekin omiaan hillitsemään intoa tarttua humalassa rattiin. Alkolukko kerrankin ratista kärynneiden autoihin on myös tehokas keino.
Jos meillä nyt kuitenkin päätetään laskea rattijuopumuksen rajaa työryhmän esityksen mukaisesti, puhallustuloksesta välille 0,2:sta 0,5:een tulisi rangaista ajon keskeyttämisellä ja rikesakolla. Jos rikesakkoja kertyy kolme vuodessa tai neljä kahdessa vuodessa, kuljettaja voitaisiin määrätä määräaikaiseen ajokieltoon miettimään tapojaan. Näin poliisin voimavaroja säästyisi oikeiden rattijuoppojen valvontaan.