Naapurin rouva tai herra soittivat ovikelloa ja pyysivät nöyrästi anteeksi anellen saada pirauttaa puhelimella.
He kertoivat yleensä kenelle soittavat ja mitä asia koskee. Tämä oli toki aivan turhaa, sillä ihmisillä oli tapana huutaa puhelimeen niin, että sanoma kuului läpi kerrostalokolmion. Hyvä, ettei rappuun saakka.
Naapuria ei ollut tapana häiritä turhilla soitoilla. Niinpä puhelimeen turvauduttiin vain jos oli todella tärkeää asiaa.
Puhelu maksettiin samantien. Taskusta kaivettiin kaksikymmentä markkaa, vuoden 1963 raha-uudistuksen jälkeen pennejä. Jos kyse oli kaukopuhelusta, lantteja oli enemmän.
Noista ajoista ehti vierähtää kolme vuosikymmentä, kun ensimmäiset liikemiesten Mobirat vaihtuivat jokamiehen ja -naisen gsm:iin.
Se tapahtui aikana, jolloin lankapuhelimeen ei tarvinnut enää huutaa. Linja oli puhdas ja ääni kirkas. Vaikka lankapuhelimet ja soitot olivat kalliita, puhelin kuului jo lähes joka kodin varustukseen.
Samalla kun lankapuhelimet vaihtuivat taskuun mahtuviin matkapuhelimiin, tapahtui tekniikassa yllättävä taantuma. Puhelin ei toiminut enää yhtä hyvin. Ei auttanut, vaikka kuinka huusi.
Ensimmäisen gsm:n kanssa piti pysähtyä kirkonkylien tai kaupunkien keskustoihin, jotta sai puhelun puhuttua loppuun ilman, ettei se katkennut. Syrjemmälle mentäessä ääni hävisi ja sanoista tuli sylttyä.
Siinä vaiheessa epäili, mahtaako tästä olla mihinkään. Mutta oli siitä. Katvealueet vähenivät nopeasti. Tosin tyystin niistä ei ole päästy vieläkään.
Nyt eletään teknisen kehityksen seuraavaa tai sitä seuraavaa vaihetta. Kukapa noita laskemaan.
Taas ollaan tekemisissä saman perusongelman kanssa kuin puhelimen alkuaikoina: puheluiden äänen laatu on heikko.
Kesken puhelun ääni saattaa kadota. Tai kaikua. Tai katkeilla. Aina ei tiedä, kuuleeko toinen vaiko ei.
Huutamisella ongelma ei ratkea yhtään paremmin kuin kiroamisellakaan. Molempien voimatoimien teho on sama.
Sen lisäksi puhelimiin on tullut valtava määrä uusia vitsauksia.
Soiton merkkiääni katoaa yllättäen. Taskusta puhelin pirauttelee ihan itsekseen. Näyttö sammuu, vaikka virtaa pitäisi olla. Tosin virtaa puhelimelle pitää syöttää vähän väliä.
Puhelimesta on tullut nimensä mukaisesti älypuhelin; se puuhastelee kaikenlaista itsekseen.
Tämän päivän puhelimet on ladattu täyteen muita kuin puheluun liittyviä ominaisuuksia.
Ilmeisesti tämä on johtanut siihen, että ne ovat herkkiä häiriöille ja soveltuvia kaikkeen muuhun kuin puhumiseen.
Mistä saisi kunnon puhelimen? Sellaisen, jossa olisi oikeat näppäimet. Kun painaa numeroa, saa mitä pyytää. Nyt kun isolla sormella tyrkkää herkkähipiäiselle kosketusnäytölle, ei tiedä, mikä numero sieltä tupsahtaa ruutuun. Parhaassa tapauksessa saa yhdellä iskulla pari kolme numeroa eikä yksikään ole oikea.
Toisekseen puhelimen tulisi olla sellainen, että kuulee muutakin kuin oman äänensä.
Puhelimessa on toki valtavasti kaikenlaista tavaraa: karttoja, kompasseja, facebookeja, bluetootheja, lentotiloja, internetejä, lehtiä, televisioita, radioita, tekstiviestejä, herätyskelloja, kameroita, albumeita, kalentereita, laskimia, pelejä, kauppapaikkoja sekä valtava määrä muuta tavaraa. Kaikesta ei tiedä, mitä ne edes ovat, saatikka mitä niillä voisi tehdä.
Kehitys varmaan kehittyy tälläkin alalla. Tuskin olemme saavuttaneet tekniikan korkeinta huippua.
Toivottavasti matkalla huipulle saamme puhelimeen sellaisia ominaisuuksia, että sillä olisi kätevä soittaa ja ääni kuuluisi selkeänä. Tällaiselle puhelimelle luulisi olevan tilausta.