Meillä senttareilla on tapana leikellä lehdistä juttuja talteen myöhempää käyttöä varten. Viime kesältä on tallessa kummallinen kirjoitus, jota jo helteellä epäuskoisena silmäilin.
Uudella lukemisella huomaan nyt, että juttu oli sittenkin todeksi tarkoitettu eikä mätäkuun mietteitä.
Psykoterapeutti ja Maria-instituutin johtaja Britt-Marie Perheentupa oli laatinut sellaisen (SK 30/2003) sielutieteellisen analyysin Anneli Jäätteenmäen eroon johtaneista syistä, että tällaiselta tossun ja hellan väliin jääneeltä, lähes kaiken nähneeltä jees-mieheltäkin jää suu auki.
Jäätteenmäen eroon johtaneet poliittiset syyt psykoterapeutti sivuuttaa täysin, mutta rakentaa sen sijaan tapahtumasarjasta sukupuolten välisen oidipaalisen sodankuvauksen.
Perheentuvan mukaan odotukset poliittisen kulttuurin muutoksesta olivat Jäätteenmäen tultua pääministeriksi olleet suuret, mutta Jäätteenmäen erolla ne "mitätöitiin väkivaltaisesti".
Hän siis uskoo, että nainen pääministerinä tai keisarinnana on kulttuurin muutos sinänsä. Katariina Suuri ja Indira Gandhi pyörivät haudassaan, Margaret Thatcher pudottaa teekuppinsa ja Tarja Halonenkin saattaa olla hämillään tämän teorian edessä.
Jäätteenmäen vastoinkäymisistä "syntyi avuttomuuden, syyllisyyden, turhautuneisuuden, raivon ja pettymyksen tunteita".
Traumaattisetkin tuntemukset voidaan työstää voimavaraksi, sanoo psykoterapeutti, "jos ihmisten ja kulttuurin kipupisteet ensin tunnistetaan."
Ja sitten luetellaan kipupisteitä.
Jäätteenmäki kaadettiin "etsimällä, keksimällä ja suurentelemalla hänen puutteitaan", Perheentupa kirjoittaa. "Hyvä esimerkki tästä on syyte valehtelemisesta. Siitä syntyi tunteiden hyökyaalto, joka eteni vastustamattomalla voimalla."
Eikö Jäätteenmäki siis valehdellutkaan? Pyytämättä pahaa-aavistamattoman pääministerin faksiin tuupattiin toistatuhatta liuskaa muistioita. Mutta asialla olikin kateellinen mies, Martti Manninen.
Perheentupa rakentaa jutussaan kuvion, jossa miehet tahallaan synnyttivät vihaa "ja aineksia häpäisyyn, jotka auttavat irtaantumisessa äitihahmosta ja vallan takaisin ottamisessa".
"Äitiinsä voi luottaa, vaikka tämä olisi hyeena", sanoo arabialainen sananlasku. Antaako naisliike valtaa tavoittelevalle naiselle siis luvan oman moraalikoodin käyttöön suuremman päämäärän - naisasian - kustannuksella?
Keitä ne olivat ne miehenköriläät, jotka lopulta sortivat "poliittisen kulttuurin muutoksen"? Perheentuvan mukaan vanha komento palautettiin "pitkien ja kookkaiden miesten avulla, sukupuolineutraaliutta korostaen". Tuosta tunnistan ainakin Paavo Lipposen ja Matti Vanhasen ja Tony Halmeen.
San franciscolaisen vessan seinässä luki 1970-luvulla: "Oidipus! Soita äidilles!" Se naurattaa vieläkin. Vielä enemmän naurattaa yritys laatia (mielisairas)kertomus tapahtumasarjasta, jossa sattumilla ja torhoilulla oli pääosa.
Psykoterapeutti oli kesähelteellä päässyt asian ytimeen. Isojen miesten äitisuhteissa on ollut jokin perustava vika. "Elämän kantajana ja antajana nainen on jokaisen ihmisen ensimmäinen johtaja", Perheentupa alustaa ja jatkaa: "Nainen ja valta -yhdistelmä synnyttää pelottavia mielikuvia juuri tämän naisen varhaisen johtajuuden vuoksi."
Pöljempää teoriaa ei voi edes kesähelteellä keksiä kuin on se, jonka Britt-Marie Perheentupa meille tarjoilee: "Kuva kahdesta vallan huipulla käsi kädessä kulkevasta naisesta liikutti monia antaen toivoa ja samastumisen mahdollisuuden. Samalla se kuitenkin aiheutti kateutta ja ulkopuolisuuden tunnetta, minkä vuoksi kuva oli rikottava."
Aivoista puristuu psykoterapeutin johtopäätös: "Ellei valtaa saanut nainen vastaa turvallisia mielikuvia, syntyy arkaaista raivoa ja pelkoa. Äiti muuttuu pahaksi, hänet tulee hylätä ennen kuin hän hylkää." Kysymys on psyykkisestä uhasta, jota voi kuvata "niellyksi tulemisen kauhulla" ja joka herättää turvattomuutta ja irrationaalista vastarintaa, "jopa tuhoamishalua".
Naiset voisivat niin halutessaan yksinkertaisella enemmistöllään vallita kaikkia yhteiskuntia, joissa toimitetaan säännönmukaiset, vapaat vaalit. Mutta kun kaikki naiset eivät äänestä naisia. Tarja Halosen äänestäjien joukossa oli myös miehiä. Sen voin todistaa mukana olleena.
Pohjoismaissa on naisilla kokonaisen vuosisadan ajan ollut mahdollisuus myös yhteiskunnalliseen etenemiseen. Viime vuosikymmenten suurimmat esteet ovat olleet poliittisten päättäjien suhtautuminen kodissa tehtävän työn arvostukseen.
Sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuu parhaiten silloin, kun sekä miehillä että naisilla on vapaus valita kotitöiden ja karriäärin välillä. Se taas edellyttää paluuta yhteiskuntaan, jossa on sekä palvelijoita että palveltavia.
Nyt ovat maksumiehinä lapset. Opettajat kouluissa näkevät sen parhaiten. Menevä nainen saa kuitenkin enemmän anteeksi kuin menevä mies. Anna Lindhiä ihailtiin, kun hän kokouksistakin soitti lapsilleen. Esko Aho sai samasta syystä pilkkanimen "käynnykkäisä".
Naisasianainen Esther Vilar on sanonut, että emansipoitu nainen on aivan yhtä tyhmä kuin muutkin, mutta haluaisi, ettei häntä pidettäisi yhtä tyhmänä.
Lenita Airiston taas väitetään sanoneen, että sukupuolten tasa-arvo toteutuu täydellisesti vasta sitten kun tyhmä naispuolinen suomalainen vuorineuvos ajaa ison yrityksen konkurssiin.
Politiikassa ja psykoterapiassa ollaan jo lähellä absoluuttista tasa-arvoa.