Että tämäkin päivä piti nähdä. Ylpeät russit ovat geneettiseltä taustaltaan vain kielensä venäjäksi vaihtaneita suomalaisia kuten dosentti Arto Luukkanen kirjoitti (11.4.) Kalevan Alakerrassa.
Luukkasen sanoin, ”nykyvenäläiset ovat suomalaisia, jotka vain puhuvat venäjää”. Tässä tiedossa on sulattelemista rajan molemmin puolin.
Venäjän suomensukuiset väestöt eivät tuhannen viime vuoden aikana sulautuneetkaan alueelle tulleisiin slaaveihin.
Aro- ja metsäalueilta aina Itämereltä Uralvuorille asti alueen asuttaneet suomalais-ugrilaiset kansat sen sijaan sopeutuivat rauhanomaisesti ja omaksuivat Mustanmeren tuntumasta pohjoiseen levittäytyneiden slaavien kielen ja kulttuurin.
Tästä ei kai voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että Suur-Suomi elää ja voi hyvin.
Kiitos siitä yllättäen löydetyt rakkaat itäsuomalaiset!
Venäläiset ovat tietämättään pitäneet yllä ikivanhaa suomalais-ugrilaista perimää venäjäksi. Vahvan yhteisen verenperinnön innoittamana voi täydestä sydämestä sanoa, että ”raja railona aukeaa Uralille asti”.
Tosin jo Venäjän presidentin ulkonäöstä on voinut aavistella, että siinähän on ihan tavallinen suomalainen lyhyenläntä pallinaama, joka mielellään pullistelee yön susien ja tiikerien selässä.
Onhan hän kaiken lisäksi kotoisin vanhoilta itämerensuomalaisten kansojen asuttamalta alueelta Inkerin seudulta, jossa nykyään sijaitsee Pietarin kaupunki, entinen Leningrad.
Järkytys Venäjällä on ollut ymmärrettävästi suuri. Jos siihen kuuluisaan tunteeseen voisi kuolla, moni ylpeyttä uhkuva russoslaavi olisi jo tikahtunut kiukkuunsa.
Geneettinen perimä yhdistääkin heidät meihin, halveksittuihin tšuhniin, enemmän kuin slaaveihin.
On siinä kestämistä. Heillä kun on muutenkin ajoittain vaikeuksia päättää, mihin viiteryhmään oikein kuuluvat.
Kysymys venäläisyydestä on naapurimaassa polttava teema, kun maa Putinin johdolla etsii uutta yhteistä arvopohjaa perinteisistä venäläisistä arvoista ja haikailee takaisin suurvallaksi.
Sisäpolitiikassa on lähestytty kansallismielistä konservatiivista kirkkoa ja ulkopolitiikassa yritetään palauttaa suurvalta-aika, joka näkyy muun muassa koventuneena venäläisten etujen ajamisena naapurimaissa.
Venäläisyys tempoilee slaavilaisuuden, bysanttilaisuuden, aasialaisuuden, eurooppalaisuuden ja Neuvostoliiton suurvaltaihailun ristivedossa.
Ainekset sekoittuvat toisiinsa venäläisessä melankoliassa, bysanttilaisessa auktoriteettiuskossa, aasialaisessa rappeutuneessa hallintokulttuurissa, eurooppalaisessa korkeatasoisessa koulutuksessa ja ulkopolitiikan etupiiriajattelussa.
Venäläisyyden eri puolet muodostavat kokonaisuuden, jossa tilanteesta riippuen yhdistelmän eri kulmat nousevat esiin.
Suomalais-ugrilainen aspekti avaa huikeita näköaloja kansalliseen ja alueelliseen yhtenäisyyteen, jos venäläisyyden eri elementtien kokoaminen välillä tuottaa tuskaa.
Perinteiset venäläiset hyveet, joista Putinin hallinto voi ammentaa, löytyvät sydän-Venäjän suomalaiskylistä. Fenno-ugriset mummot ja papat ovat pitäneet yllä alkuperäistä suomensukuista kulttuuria, kieltä ja kansallista perintöä.
Pohjoisen arktisten suomalais-ugrilaisten kansojen rippeet ovat säilyttäneet tietoa siitä, miten selvitä elämästä sopusoinnussa ja vuorovaikutuksessa ankaran luonnon keskellä.
Venäjän hallinnolla on käsissään nyt viimeiset mahdolliset hetket pelastaa oma henkitoreissaan koriseva fenno-ugrinen perintönsä. Varsinkin kun on osoittautunut, että tämä ”alempi aines” elää vahvana venäläisten omissa suonissa.