Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja
Poliittinen ilmapiiri kylmenee Euroopassa. Erityisesti tämä koskee Venäjän ja Euroopan unionin välisiä suhteita. Venäjän pääministeri Fradkovin viimeviikkoisella Helsingin-matkalla esittämä näkemys, jonka mukaan nämä suhteet ovat kunnossa, eivät ole vakuuttaneet kovinkaan monta. Uutta tässä jännityksen kasvussa on se että, pulmat koskettavat nyt myös turvallisuuskysymyksiä.
Lännen ja Venäjän välillä on toki käyty toistuvaa sanasotaa, mutta aiheena ovat pikemminkin olleet demokratian ja ihmisoikeuksien kaltaiset kysymykset. Nyt väittelyissä on siirrytty askelta vakavampiin kysymyksiin. Energiapolitiikassa on tietysti kysymyksessä myös turvallisuus, sillä jos öljyn ja kaasun saanti loppuu, niin yhteiskunnan toiminta tietysti häiriintyy.
Toistaiseksi EU:n ja Venäjän välisessä energiadialogissa ei ensisijaisesti ole ollut kysymys turvallisuudesta, vaan markkinoiden jakamisesta. Läntiset öljy-yhtiöt haluavat päästä hyödyntämään Venäjän energiavaroja ja läntiset sijoittajat mukaan venäläisten energiayritysten menestykseen. Toisaalta nämä yhtiöt haluavat päästä mukaan Länsi-Euroopan energiamarkkinoille, muun muassa omistamaan jakelukanavia. Toistaiseksi näistä taloudellisista intresseistä ei ole saatu aikaan kokonaispakettia, eikä sellaisen solmiminen vaikuta edes todennäköiseltä.
Kun lännen ja Venäjän välillä puhutaan turvallisuusasioista, niin kyse ei ole myöskään sotilaallisen hyökkäyksen uhkasta kumpaankaan suuntaan. Totta on, että Venäjä kasvattaa öljytulojensa avulla sotilaallista voimaansa sen asevoimien romahtaessa 1990-luvulla. Sen enempää asevoimien sijoittaminen kuin sotilasoppien muutokset eivät anna Länsi-Euroopassa, eikä siis Suomessakaan, aihetta pelätä sotilaallisen voiman käyttöä. Venäjän sotilaalliset pulmat ovat ensisijaisesti Kaukasuksella ja yleensä sen etelärajalla.
Mikä sitten selittää ne sangen kovalinjaiset sotilas- ja turvallisuuspoliittiset puheet, joita johtavat venäläiset poliitikot ja sotilaat presidentti Putinista lähtien ovat viime aikoina pitäneet? Näyttää siltä, että Venäjä haluaa raivata itselleen uutta kansainvälistä poliittista elintilaa. Moskova on ilmoittanut harjoittavansa "suvereenin demokratian" nimissä omavoimaista ulkopolitiikkaa, jonka linjaa muut eivät pääse määräilemään.
Toimintavapauden laajentaminen koskee muun muassa niitä asevalvontasopimuksia - erityisesti tavanomaisten aseiden rajoittamissopimusta (CFE) ja keskimatkan ohjussopimusta (INF) - joiden rajoitukset Venäjä joutui heikkoina hetkinään hyväksymään. Nyt Venäjä ei halua enää taipua näihin rajoituksiin semminkin kun nousevat sotilasvallat Aasiassa laajentavat omia ohjusvarastojaan, eivätkä Naton johtavat maat ole vahvistaneet tavanomaisia aseita koskevaa sopimusta.
Venäjä kokee oman poliittisen elintilansa rajoittajiksi myös Georgian ja Ukrainan länsisuuntauksen. Tosin Ukrainan sisäpolitiikka on tällä hetkellä niin sekavassa tilassa, että sitä hyvin harva haluaa kumppanikseen. Sen sijaan Georgiassa puhutaan avoimesti Nato-jäsenyydestä ja lännessäkin sille on kannattajansa. Venäjä puolestaan suhtautuu ajatukseen täysin kielteisesti ja on valmis käyttämään voimakkaitakin keinoja Georgian alistamiseksi.
Tuorein esimerkki turvallisuuspoliittisesta kiistasta on presidentti Putinin italialaiselle Corriere della Sera-lehdelle antama haastattelu. Siinä hän totesi Venäjän alkavan maalittaa ydinaseitaan uudelleen Eurooppaan, mikäli Tshekin tasavaltaan ja Puolaan rakennetaan ohjuspuolustukseen soveltuva tutka-asema ja torjuntaohjusten ryväs.
Kyseessä on Bushin hallinnon maailmanlaajuiseen strategiaan liittyvä aloite, jonka avulla halutaan torjua Iranin strategisten ohjusten Yhdysvalloille potentiaalisesti luoma uhka. Tosin tällainen uhka on niin kaukana tulevaisuudessa, että sitä on mahdotonta sijoittaa nykymaailman strategiseen kuvaan.
Sitä paitsi kymmenkunnan torjuntaohjuksen mahdollinen sijoittaminen Puolaan ei pysty lainkaan heikentämään Venäjän vahvistumassa olevaa strategista kapasiteettia.
Tarpeeton ohjussuunnitelma synnyttää tarpeettomia vastareaktioita. Yhdysvaltojen haastava politiikka ja Venäjän uhkailevat vastaukset osoittavat, että ohjuspolitiikka on lähes parin vuosikymmenen tauon jälkeen palaamassa Eurooppaan, jossa keskimatkan ohjusten sijoittaminen synnytti laajoja protesteja sekä 1950-luvun lopussa että 1980-luvun alussa.
Tässä vaiheessa kyse on nimenomaan politiikasta, eikä todellisesta sotilaallisesta uhkasta. Poliittisen toimintavapautensa laajentamisen lisäksi Venäjä haluaa testata lännen yhtenäisyyttä ja omien toimintamahdollisuuksiensa rajoja. Vaikka Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen väliset suhteet ovat parantuneet, niin kovin suuresta yksituumaisuudesta ei voi puhua, vaan eroja löytyy Iraniin suhtautumisesta ilmastopolitiikkaan ja Maailmanpankin pääjohtajan valintaan.
Mentäessä herkempiin turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin lännen piirissä syntyy vanhan kaavan mukaisia jakoja. Yhdysvallat saattaa olla samaa mieltä Puolan ja Tshekin hallituksen kanssa ohjussuunnitelmasta, mutta kansallisissa parlamenteissa näkemykset jo jakautuvat ja paikalliset ihmiset vastustavat tutka-aseman ja ohjusten sijoittamista naapurustoonsa. Huolimatta hienoista peloteteorioista eurooppalaiset eivät ole jaksaneet mieltää maanosaan sijoitettuja amerikkalaisia ja venäläisiä ohjuksia turvallisuutensa takaajiksi.