Isäntä katsoo tuvan ikkunasta nyreissään ulos. Naapuritalossa näkyy olevan suuret pidot, hautajaiset. Vainaja makaa pihalla arkussa, kansi on auki. Ympärillä syödään ja juodaan.
"Kuollaan sitä vielä meilläkin", isäntä tuumaa happamasti.
Vitsi kertoo viime vuosisadan alun tavasta suhtautua kuolemaan. Vanhassa Suomessa hautajaiset olivat tapaus, mahtava juhla. Tarjoilu oli vankkaa ja väkeä riitti. Vainajalle tahdottiin esittää julkinen kiitos elämästä ja tekemästään työstä. Kuolemasta osattiin puhua.
Nykyajan Suomessa kuolema on jätetty hillittyjen ammattilaisten haltuun. Viimeinen matka on kulttuurisesti verhottu. Moni omainen ei tiedä, mitä vainajalle tapahtuu.
"Yksityistyminen on nykyään johtanut ajatukseen kuoleman hallittavuudesta. Aiemmin elämä oli julkista. Paluuta vanhaan tuskin on", sanoo saattohoitoa järjestävän helsinkiläisen Terhokodin johtaja Juha Hänninen.
Kammo pois
Kuolemasta on Suomessa hankala keskustella luontevasti, minkä osoitti iltapäivälehtien nostattama ennakkokohu Ylen TV2:n Viimeiset sanani -ohjelmahankkeesta.
"Asiallinen keskustelu kuolemasta voi vähentää kuolemisen mystifiointia ja tapahtumaan liittyvää kammoa. Kuolemasta puhuminen on mielestäni hyvä asia", Hänninen arvelee.
Lapin keskussairaalan ylilääkäri Antti Liikkanen toivoo hänkin, että kuolemasta alettaisiin puhua avoimemmin - vaikkapa tv-ohjelman avittamana.
"Avoin keskustelu on mielestäni tärkeätä. Kuolema antaa lisää tilaa elämälle", Liikkanen pohtii.
Hänninen on tavannut ohjelman tuottajan ja ohjaajan Sari Isotalon. Hänninen sanoo olevansa vakuuttunut, että kuolemaa käsittelevästä tv-ohjelmasta tulee eettisesti kestävä.
"Sain vaikutelman, että arvot tuntuisivat olevan kohdallaan", Hänninen sanoo.
Tuskin tuskaa
Liikkanen ei usko, että kuolemasta tehty ohjelma aiheuttaa tuskaa tavalliselle tasapainoiselle ihmiselle. Hän huomauttaa, että tv-ohjelman voi aina jättää katsomatta.
"Arkkiatri olisi voinut nukkua pari yötä lisää ennen kuin ottaa kantaa. Vaikka se kanta sitten olisi pysynytkin tuollaisena", Liikkanen sanoo.
Arkkiatri Risto Pelkonen ehti keskiviikon Ilta-Sanomissa vaatia ohjelman kieltämistä "vastenmielisenä".
Tekee palveluksen
Ohjelman formaatti on peräisin Hollannista, jossa kohu laantui nopeasti. Ohjelman tyrmänneet tahot joutuivat Antti Liikkasen mukaan huomaamaan, ettei "kansa ollutkaan todellisuuden kanssa niin herkkää ja loukkaantuvaa."
Ylilääkäri toivoo, että mikäli keskustelu kuolemasta viriää, se käytäisiin riittävän syvällisesti. Ilman kohua. "Joka tapauksessa keskustelu jo sinällään ehtii tehdä palveluksen tilanteessa, jossa kuoleminen on tulossa suurten ikäluokkien kansantaudiksi."
Suomessa kuolee vuosittain 50 000 ihmistä.
Hänninen lisää, että ohjelmaa kuolemasta voi seurata myös positiivisesta näkökulmasta.
"Kun kuolemaohjelmaa miettii positiivisemmin, antaa se osanottajalle mahdollisuuden vaikuttaa. Ihmisillä on altruistisiakin (lähimmäisenrakkaus) pyrkimyksiä. Kaikki riippuu tavasta, millä tekijät ohjelman toteuttavat."
Hollannissa suhtaudutaan kuolemaan toisella tavalla kuin Suomessa. Juha Hännisen mukaan ero on siinä, että hollantilaiset ovat tottuneempia keskustelemaan kuolemasta. Hollannissa myös eutanasia on mahdollista.
"Siellä kuolema on terveydenhuollossa ja kulttuurissa eri asemassa kuin meillä."