Suomalaisen elokuvan uuden aallon käynnistäjä ohjaaja Maunu Kurkvaara, 80, ravisteli 1960-luvulla suomalaisen kriitikkokunnan elokuvakäsityksiä. Ohjaajaveteraanin elokuvia ei olekaan esitetty yli 20 vuoteen. Nyt hänen koko tuotantoaan on näytetty kevään ja kesän ajan Suomen elokuva-arkistossa Helsingissä.
Ohjaajan ensimmäinen elokuva Onnen saari valmistui vuonna 1954. Elokuva synnytti Kurkvaaralle ajatuksen mennä elokuvassa pidemmälle.
-- Siinä oli mielenkiintoinen kuvaaja, Olavi Kunnari. Hän oli (Nyrki) Tapiovaarallakin yhdessä filmissä kuvaajana. Oli moderni kaveri, ilman valoja kuvattiin veneessä. Ajatus oli sama kuin neorealisteilla, oli se helkkarin hyvä oppitunti minulle filmin kannalta. Sitä mä lähdin kehittämään.
Kurkvaaraa alkoi rasittaa elokuvien tyypillinen tarinan muoto, vaikka kertomisen halu oli hänet alunperin ajanut elokuva-alalle. Hän halusi kehittää elokuvan muotoa. Näyttelijöitä hän ohjasi ajalle poikkeuksellisella tavalla, pois teatterinäyttelemisestä.
-- Pyrin pelkistetympään ilmaisuun joka suhteessa. Myös repliikeistä tein tahallani tyyliteltyjä. Minun ihanteeni on ollut, että ajatus näkyy elokuvakankaalla. Siinä se vaikeus oli vanhempien näyttelijöiden kohdalla.
Kurkvaara valitsikin näyttelijöikseen muun muassa ohjaajakollegansa Jaakko Pakkasvirran ja näyttelijä Sinikka Hannulan (ohjaajan tuleva vaimo). Kumpikaan ei ollut ajalle tyypillinen näyttelijä.
Luomisvoiman ja etsimisen 1960--luku
-- Silloin tapahtui monessa mielessä paljon, ei se ollut pelkkää taloudellista vaikeutta. Enhän olisi voinut muuten labbistakaan (laboratoriota) perustaa. Myin muutamia elokuvia saksalaiselle kielialueelle. Sain joitakin valtionpalkintoja ja elokuvani olivat halpoja, kun tein itse 10--20 ihmisen työn.
Kurkvaara ohjasi suurimman osan elokuvistaan (13) 1960-luvulla. Tahti oli armoton ja ohjaaja oli henkisesti aika ajoin kovilla. Värilaboratorion piti tuoda työrauha. Samaan aikaan alkanut näyttelijälakko lamautti kuitenkin lähes koko elokuvatuotannon ja muutti laboratorion taloudelliseksi taakaksi.
-- Mutta sehän on surkeinta, kun joka vuosi on tehtävä elokuva, siinä alkaa väkisinkin käydä tyhjäkäyntiä.
Ohjaajaveteraani toteaa hieman lakonisesti, että elokuva Lauantaileikit piti tehdä vain laboratorion takia. Autotytöt-elokuva taas oli Kurkvaaran mukaan laskelmoitu teos, jonka turvin ohjaaja teki kiitetyn trilogian: Rakas...(1961), Yksityisalue (1962) sekä Meren juhlat (1963). Tätä trilogiaa hän itse pitää onnistuneimpana työnään.
-- Yksityisalueessa ja Meren juhlissa se alkoi minulle selvitä, minne päin elokuvaa voisi viedä. En tiedä mihin se olisi mennyt, jos näyttelijälakkoa ei olisi tullut. Mulla oli silloin buumi päällä.
Ihminen lähikuvassa
Kurkvaaran elokuvien päähenkilöt ovat antisankareita, usein taiteilijoita, jotka etsivät omaa paikkaansa teollistuvassa Suomessa, kun ihminen alkaa eksyä kiihtyvän kehityksen jalkoihin.
Ohjaaja tunnistaa itsessään saman levottomuuden kuin mitä hänen elokuviensa henkilöt potevat. Tästäkin syystä meri on toistuva miljöö hänen elokuvissaan.
-- Kyllä se (meri) minulle on myös henkisesti tärkeä. Ajatus jostakin, toisella puolella. Käsittelenkin elokuvissa itsen löytämistä, jonkinlaista sijoittumista omassa elämässä, pohtii ohjaaja-auteur.
Ihmisten yksinäisyys ja eriytyminen ovat vahvasti läsnä koko Kurkvaaran tuotannossa. Lyhytelokuvassa Kaupunki (1957) hän vie ajatuksen pisimmälle kuvaamalla kaupunkia ihmisvankilana.
-- En ole kaupunkikielteinen lainkaan. Se (ihmisvankila) liittyy yhteiskunnan liikakäyntiin, siis kaikki ylitehostetaan. Se on symboli kaikille näille asioille ja stressille, ilman suurempia selityksiä. Kaupungilla on oma arvonsa, jos se pystytään pitämään inhimillisissä puitteissa.
Taiteilijan vapaudesta
Kurkvaara kuuluu auteur-ohjaajiin eli hän ohjasi, leikkasi, kuvasi, tuotti ja käsikirjoitti elokuvansa ja takasi näin taiteellisen vapauden elokuviensa suhteen.
-- Se kestääkö henkisesti luovassa tilassa, siinä on ne (taiteilijan) vapauden rajat. Mehän usein rakennetaan niitä muureja itse itsellemme myöskin hirveän paljon. Selitetään ja kaunistellaan, tehdään tekosyitä. Taiteilijan täytyy olla jumalattoman rehellinen itselleen ja sitä ei moni tahdo kestää.
Kurkvaara muisteleekin taidemaalari Joan Miróta, joka lopetti Espanjan oikeistodiktaattori Francisco Francon vallan alla maalaamisen, muttei taiteen tekemistä.
-- Hän piirsi kepillä hiekkaan, kun hän ei halunnut enää maalata (diktatuurissa) ja katsoi puhaltamiaan savuja ja mietti, mikä rytmi niissä on.