Menestyksekäs ulkopolitiikka tarvitsee strategiaa, joka määrittää kohtuullisen tasapainon tavoitteiden ja keinojen välillä. Tästä näkökulmasta George W. Bushin hallinnon ulkopolitiikka epäonnistui pahasti. Se määritti kunnianhimoisia tavoitteita, joiden toteuttaminen onnistui kyllä osaksi, mutta lopulta sitoumukset pitkittyivät ja kääntyivät itseään vastaan. Washingtonilla oli toki perusteita juuria talebanit ja al-Qaida Afganistanista, eliminoida Saddam Husseinin hirmuvalta Irakista ja toimia Iranin ydinasehankkeiden estämiseksi.
Ongelmaksi osoittautui kuitenkin operaatioiden puutteellinen suunnittelu, ideologisten tavoitteiden korostuminen käytännön sijasta, suoranaiset poliittiset tyhmyydet erityisesti Irakissa sekä mahdottomien tavoitteiden omaksuminen, kuten koko Lähi-idän demokratisointi. Washington ei myöskään nähnyt vaivaa omien liittolaistensa vakuuttamisesta näiden hankkeiden tarpeellisuudesta ja monenkeskisen liittokunnan luomisesta. Bushin hallinto eli perusteettoman itseluottamuksen ja omavoimaisuuden harhassa.
Strategian näkökulmasta Bushin ulkopolitiikka otti enemmän velvoitteita kuin mitä sillä oli keinoja menestyksellisesti toteuttaa. Seurauksena on ollut sekä poliittinen että taloudellinen konkurssi. Sen voittamiseksi Barack Obaman hallinnolla on pohjimmiltaan vain kaksi keinoa: joko vähentää sitoumuksia tai lisätä voimavaroja. Talous- ja finanssijärjestelmän kriisi ei mahdollista uuden kertaluokan taloudellisia panostuksia ulko- ja puolustuspolitiikkaan.
Yhdysvaltojen sotilasbudjetti on nyt noin 550 miljardia dollaria vuodessa, ja kun siihen lisätään käynnissä olevien sotien kustannukset, niin päädytään todennäköisesti 670 miljardin dollarin vuotuiseen kokonaissummaan. Tämä vuotuinen kuluerä lähentelee Obaman hallinnon talouden koko elvytyspakettia, jonka kooksi kongressi hyväksyi 789 miljardia dollaria useamman vuoden ajaksi. Näissä oloissa ulkopolitiikassa ainoaksi todelliseksi ratkaisuksi jää tavoitteiden kohtuullistaminen ja keinojen rationalisointi.
Yhdysvallat ei voi lopettaa yht´äkkiä sotilaallisia toimiaan Irakissa ja Afganistanissa. Obama teki jo vaalikampanjassaan selväksi, että sotilaallista painopistettä tullaan siirtämään Irakista Afganistaniin, jossa talebanien sotilaallinen voima on kasvanut ja alkaa olla jo pääkaupungin Kabulin uhka. Amerikkalaisten sitoumusten alasajoa Irakissa helpottaa se, että yhä itsetuntoisempi Nuri al-Malikin hallitus haluaa päästä erityisesti maan kaupungeissa irti ulkomaisista joukoista.
Obaman hallinto aikoo nostaa vahvuuttaan Afganistanissa 30-40 000 sotilaalla, minkä lisäksi Nato-liittolaisilta edellytetään myös lisäpanostusta. Vaikuttaa siltä, että Yhdysvallat on luopumassa maassa Bushin aloittamasta kansakunnan rakentamisohjelmasta ja keskittymässä terrorismin kukistamiseen. Tämän tavoitteen merkitystä lisää naapurimaan Pakistanin asteittainen hajoaminen. Hamid Karzain hallitukseen ei enää luoteta ja tavoitteena on ilmeisesti Richard Holbrooken johdolla yrittää kukistaa sotilaallisesti talebanien ääriainekset ja samalla hajottaa tämä heterogeeninen liike poliittisesti. Tavoitteena saattaa olla sellainen väliaikainen vakauden tila, joka mahdollistaa amerikkalaisten päävoimien vetäytymisen maasta.
Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tavoitteiden kohtuullistaminen vaatii painopisteen siirtämistä sotilaallisista keinoista diplomatiaan. Obaman hallinto ei ole kuitenkaan innostunut eräiden tutkijoiden ajatuksista, joiden mukaan Washingtonin tulisi korostaa enemmän amerikkalaiseen kaupalliseen kulttuuriin perustuvaa pehmeää valtaa (soft power) kovan sotilaallisen ja taloudellisen vallan (hard power) sijasta. Senaatin hyväksymiskuulusteluissa uusi ulkoministeri Hillary Clinton ilmoittikin ulkopolitiikan ohjenuoraksi älykkään vallan (smart power).
Tällä tarkoitetaan uudenalaista tilannetietoisuutta, sotilaallisen ja diplomaattisen kapasiteetin yhdistämistä, jossa järki ohjaa politiikkaa ideologian sijasta. Uutta älykästä ulkopoliittista valtaa tullaan testaamaan Iranin ja Pohjois-Korean tapauksissa. Presidentti Obama on ilmoittanut olevansa valmis neuvotteluihin Iranin kanssa, mutta epäluottamus on molemmilla puolilla niin syvä, että pelkän diplomatian varaan ei maiden suhteita voida rakentaa.
Sotilaalliset keinot säilyvät Yhdysvaltojen jokaisen presidentin, myös Barack Obaman, keinovarastossa, mutta hyökkääminen Iraniin on kyllä suljettu pois. Kyseessä olisi jo Yhdysvaltojen itsensä kannalta vaarallinen eskalaatio.
Kolmas tapa laskea vallankäytön kustannuksia on tiivistää yhteistyötä liittolaisten ja jopa potentiaalisten vastustajien kanssa. Hillary Clintonin tuore vierailu Kiinaan osoitti, että vaikka maiden välisissä suhteissa on kipupisteitä, niin turhaa dramatiikkaa halutaan välttää molemmilla puolilla. Pohjois-Korea on Kiinan ja Yhdysvaltojen yhteinen ongelma.
Venäjä on uhitellut Yhdysvaltojen uutta hallintoa ja strateginen kilpailu Keski-Aasiassa on kiristynyt. On merkkejä siitä, että Keski-Euroopan ohjuspuolustuksessa on havaittavissa sekä Washingtonissa että Moskovassa uudenlaista joustavuutta, mutta silti niiden väliset suhteet eivät ole edelleenkään normaalit.
Tasapainon palauttaminen Yhdysvaltojen ulkopoliittiseen strategiaan edellyttää tehokkaampaa yhteistyötä eurooppalaisten liittolaisten kanssa. Euroopassa on voimakkaita odotuksia uudesta aikakaudesta transatlanttisissa suhteissa, mutta toisaalta Obaman linjasta ei ole toistaiseksi mitään selkeitä todisteita. Presidentin vierailu Eurooppaan G20-ryhmän taloudelliseen huippukokoukseen ja Naton 60-vuotisjuhliin huhtikuun alussa ovat näiden suhteiden ratkaiseva testi.
Kokonaan ei ole poissuljettu sekään, että eurooppalaiset tulevat pettymään, koska heiltä edellytetään enemmän myönnytyksiä kuin mitä on odotettu.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.