jarmo.rantalainen@kaleva.fi
Kun Israel käynnisti kolme viikkoa sitten Gaza-operaationsa, se asetti samalla Barack Obaman uusien tosiasioiden eteen. Se oli Obamaa kohtaan hieman ikävä temppu. Onhan hän puhunut diplomaattisesta kampanjasta rauhanprosessin elvyttämiseksi. Gazan massiivinen murhenäytelmä on tuskin edistänyt muuta kuin asevaraista rauhaa, jos sitäkään.
Israelin olisi kuitenkin ollut hankalaa käynnistää operaationsa myöhemmin. George W. Bushin tiedettiin siunaavan sen joka tapauksessa, kun taas Obaman uskottiin vielä välttelevän julkisia kannanottoja. Oli myös epävarmaa, miten Obama istuvana presidenttinä Gazan ankaraan moukarointiin suhtautuisi, Hamasin raketti-iskuista huolimatta.
Israelin takapihalla Gazassa piilotteleva terroristihallinto on tietysti Bushin hallinnon silmissä yksin vastuussa Israelin "puhtaasti puolustuksellisista" toimista ja satojen palestiinalaisten siviilien satunnaisesta ja ikävästä kuolemasta.
Sotilasoperaation eräänä motiivina oli ehkä samalla palestiinalaisten neuvotteluasemien rapauttaminen. Jos mahdollista entistäkin radikaalimpi Hamas lienee valtavien tuhojen hinnalla poliittisesti vahvistunut ja maltillinen Fatah heikentynyt.
Lisäksi Hamasin tukijoissa lienee jo paljon niitä, joiden mielestä viimeisen veripisaran - myös tavallisten kauhistuneiden kansalaisten veren - uhraaminen on ollut Gazan kaupunkisodassa järjetöntä. Toisaalta jotkut ilmeisesti uskovat suurten siviiliuhrien luovan poliittisen ja moraalisen velkasuhteen, jonka olemassaolon Israel, amerikkalaiset ja muu maailma ennen pitkää toteavat.
Jos Obama siis haluaa usuttaa Israelin sekä poliittisesti ja fyysisesti hajallaan olevat palestiinalaiset taas rauhanneuvotteluihin, niin keitä palestiinalaisia silloin tarkoitetaan? Kenellä on asiaankuuluva mandaatti? Esimerkiksi Fatahia edustavan heikon presidentin Mahmud Abbasin virkakausi on lopuillaan. Eikä Hamasin kanssa haluta olla virallisesti tekemisissä - ei ainakaan vielä, joitakin eurooppalaisia tahoja lukuunottamatta.
Obamalla ei ole toistaiseksi minkäänlaista positiota, julkilausuttua linjaa tai ohjelmaa Lähi-itää varten. Tutkija Charly Salonius-Pasternakin mielestä hänen olisi tyhmänrohkeaa kiirehtiä rakentamaan "suurta rauhanpakettia". Lähi-itä on ollut monille rauhanrakentajille ennen häntä iso kasa lentohiekkaa. Epäonnistumisen mahdollisuus on suuri, eikä Obamalla ole tarvetta hakata heti alussa päätään seinään.
Obaman odotetaan kuitenkin ottavan etäisyyttä Bushiin siinä, että hän on aidosti liikkeellä ja pyrkii palauttamaan maalleen "rehellisen välittäjän" roolin. Se tarkoittaisi luopumista bushilaisesta yksisilmäisyydestä ja -puolisuudesta. Obamalta odotetaan samalla innokkaasti linjauksia, joilla hän aikoo kohentaa maansa imagoa arabi- ja muslimimaailmassa.
Ensin nähdään, kenet hän nimittää erityisedustajakseen. Vai lähettääkö hän Lähi-itään ulkoministeri Hillary Clintonin, jonka Bill-puoliso oli aikoinaan vähällä taikoa sinne rauhansopimuksen. Rouva Clinton voisi nyt panna paremmaksi.
Obaman ulkopolitiikan ykköskohteita on kuitenkin Iran. Se on punaisena lankana isossa vyyhdessä. Jos sen kanssa saataisiin jyrkän vastakkainasettelun sävyjä edes hivenen lievennettyä, muutos voisi heijastua laajalti.
Iran ei voi silti sallia "kasvojensa menetystä". Se ei ryhdy esimerkiksi Hamasin ja muiden äärijärjestöjen kiltiksi paimeneksi vain Obaman maailmalla herättämien valtavien odotusten ja innostuksen takia.