Viime torstaina ulkoministeri Alexander Stubb piti Helsingissä Naton parlamentaarisessa kokouksessa puheen Suomen arktisesta politiikasta.
Siinä hän ehdotti kautta aikain ensimmäisen arktisen huippukokouksen kutsumista koolle. Kirjoitetussa tekstissä ei ollut mainintaa kokouksen aiotusta pitopaikasta, mutta puheessaan Stubb sen sanoi.
Suomen ulkopolitiikka tähtää nyt siihen, että arktisten maiden johto saapuisi Rovaniemelle. Asia meni julkisuudessa ohi vähällä huomiolla siihen nähden, mitä tämä oikeasti tarkoittaa.
Ei ikinä koskaan tätä ennen Pohjois-Suomeen ole yritetty järjestää tilaisuutta, jossa olisivat paikalla Yhdysvaltain presidentti, Venäjän presidentti (tai pääministeri), Kanadan pääministeri ja kaikkien pohjoismaiden pääministerit. Lisäksi vielä joukko pohjoisten alkuperäiskansojen johtajia ja liuta muuta arvovaltaista väkeä päälle.
Tästä nimittäin on kyse, kun puhutaan arktisesta huippukokouksesta. Arktisessa neuvostossa on kahdeksan maata - Yhdysvallat, Kanada, Venäjä ja kaikki pohjoismaat - ja lisäksi joukko tarkkailijoita. Barack Obaman ja Dmitri Medvedevin tulo Rovaniemelle joskus ensi vuoden lopulla on täysin mahdollista. Ei tietysti vielä varmaa.
Erilaisia huippukokouksia on pidetty vastaavista asioista ennenkin. On ollut Itämeri-kokouksia, on ollut Välimeri-kokouksia. Arktinen alue on viime vuosina liukunut vauhdilla politiikan marginaaleista kohti aina vain suurempaa huomiota sitä mukaa, kun ilmastonmuutos on edennyt ja valtiot ovat havahtuneet uusiin energiavarantoihin ja kuljetusreitteihin. Tämä näyttää tapahtuvan kansainvälisiä sopimuksia kunnioittaen, konflikteja välttäen, keskusteluyhteyttä hakien.
Arktiselle huippukokoukselle on selvästi tilaus ja mahdollisuus. Ruotsia lukuun ottamatta kaikki alueen maat ovat viime aikoina vahvasti aktivoineet omaa arktista politiikkaansa. Esimerkiksi Hillary Clintonin ja Vladimir Putinin kiinnostus alueeseen on viime aikoina käynyt ilmi eri yhteyksissä.
Suomen hallitus on kesäkuun alussa julkaissut Suomen uuden arktisen strategian, joka näinä aikoina annetaan eduskunnalle. Siinäkin puhutaan huippukokousten mahdollisuudesta - ja paljosta muusta. Itse asiassa kyseessä on paperi, jonka pitäisi kulua pohjoissuomalaisten poliitikkojen, virkamiesten ja journalistien käsissä, sillä siinä on maan pohjoiset tavoitteet toimenpide-ehdotuksineen kerrankin kunnolla tiivistetty.
Strategia on ministeriöiden virkamiesten työtä. Lisäksi Suomeen on perustettu pitkäikäisempi arktinen neuvottelukunta, jossa on väkeä mukana myös pohjoisen maakunnista ja yliopistoista. Uutta sekin.
Jos arktinen suurkokous aiotaan saada aikaan, käytännössä paras mahdollisuus päättää siitä on Arktisen neuvoston ulkoministerikokouksessa ensi keväänä Grönlannissa. Siitä sitten menisi oma aikansa, kun asia vietäisiin toteutukseen.
Tässä tapauksessa apuna on Rovaniemen brändi, joka on arktisessa diplomatiassa ylivoimainen. 1990-luvun alussa puhuttiin "Rovaniemi-prosessista" eli arktisesta ympäristönsuojeluyhteistyöstä. Se oli alueen maiden ensimmäinen yhteinen ponnistus kylmän sodan jälkeen ja johti erinäisten mutkien myötä Arktisen neuvoston syntyyn. Rovaniemellä Paavo Lipponen lanseerasi aloitteensa EU:n pohjoisesta ulottuvuudesta ja siellä syntyi arktinen yliopisto, ainutlaatuinen pohjoisten oppilaitosten verkosto. Missään muualla ei ole vastaavaa pohjoisen diplomatian historiaa.
Oma hyötynsä on Lapin sijainnillakin. Kaikki kuumimmat arktiset kysymykset liittyvät pohjoisiin merialueisiin. Suomella ei sellaisia ole - ja siitä seuraa, että Suomi voi hyvin esiintyä uskottavana toimijana, joka ei ole vain omia etujaan ajamassa.
Kunnia sille, jolle se kuuluu. Arktisen herätyksen saatuaan Stubb on nostanut Suomen pohjoisen politiikan aivan uusille kierroksille. Takavuosina suomalaisrutiineihin kuului järjestää Helsingissä suurvaltojen tapaamisia. Nyt ei sellaista enää hevin tapahdu. Rovaniemen arktiseen huippukokoukseen sen sijaan olisi selvä tilaus.