Arvatkaapa, mistä tilanteesta ja kenen suusta on seuraava lainaus: "Pääesikunnan päällikkö yritti vielä kerran vakuuttaa läsnäolijoita, että Afganistanin ongelma pitäisi ratkaista poliittisin keinoin eikä voimatoimin. Hän mainitsi, että afganistanilaiset eivät perinteidensä mukaan ole koskaan sietäneet vieraita maaperällään ja varoitti joukkojemme osallistumisesta sotilasoperaatioihin - turhaan."
Kuulostaa tutulta, mutta ei, ei tätä sanonut kenraali Ari Puheloinen Suomen valtiojohdolle utvan kokouksessa saati joku amerikkalaiskenraali presidentti Barack Obamalle. Sanat kuuluivat kenraali Nikolai Ogarkoville, joka yritti 10. joulukuuta 1979 taivutella neuvostojohtoa perumaan aikeensa ryhtyä "toimiin" "A:ssa". Neuvostojohto toteutti noilla kooditermeillä varustetun ja käsin kirjoitetun päätöksen saman vuoden joulunpyhinä kohta 30 vuotta sitten. "Toimet" tarkoittivat joukkojen lähettämistä ja "A" Afganistania.
Niin, historia, tuo pirulainen, tuntuu taas toistavan itseään. Jo ennen Neuvostoliittoa Britannia hakkasi päätään Afganistanin mäntyyn pitkin 1800-lukua. Näinä viikkoina on opettavaista verrata nykyistä sotaretkeä neuvostomiehitykseen ja myös Yhdysvaltain käymään Vietnamin sotaan.
Olin paikalla Tadzhikistanissa Afganistanin vastaisella rajalla helmikuussa 1989, kun viimeiset kuljetuspanssarit jyristelivät liput liehuen rajalla olevan sillan yli Neuvostoliiton puolelle. Väkinäiseen propagandaan kunniakkaasta vetäytymisestä eivät uskoneet edes neuvostoliittolaiset itse. Haastattelemani sotilaat käyttivät sotaretkestä ilmaisuja, joita voisi suomentaa vapaasti sanalla "paskareissu".
Neuvostoliitolla oli enimmillään arviolta 110 000-120 000 sotilasta Afganistanissa. ISAF-operaatiossa on nyt mukana noin 68 000 sotilasta yli 40:stä maasta, myös Suomesta. Jos Obama päättää lähettää kaavaillut 40 000 sotilaan lisäjoukot, aletaan olla jo neuvostolukemissa. Hintana Yhdysvallat vaatinee muitakin, myös Suomea, lähettämään lisävoimia.
Obamalla on käsissään niin suuri linjapäätös, että hänen sietäisi kilauttaa vetäytymispäätöksen 1988 viime kädessä tehneelle neuvostojohtaja Mihail Gorbatshoville. Tämä sanoi äsken Berliinissä, ettei Afganistanissa ole nähtävissä sotilaallista ratkaisua ole ja että lisäjoukkojen lähettämisen sijasta pitäisi alkaa valmistella vetäytymistä. Gorbatshov tosin arveli, ettei soittoa tule.
Kaksi viimeistä sotaretkeä Afganistaniin eivät ole kuin kaksi marjaa. Pakistan ei tukenut Neuvostoliittoa, päinvastoin, mutta tukee nyt Yhdysvaltoja. Yksikään suurvalta ei pönkitä nyt ISAF-joukkojen vastustajia kun taas Yhdysvallat tuki Kremlin marionetteja vastustaneita mujahiddeeneja. Afganistan ei myöskään ole nyt samanlainen supervaltapelin nappula kuin 30 vuotta sitten. Sitä tietysti voi arvailla, nauravatko Kremlin nykyisännät itse asiassa partaansa.
Yhtäläisyyksiäkin on paljon. Kummallakin kertaa tarkoitus oli heittää tuleen paljon toteutunutta vähemmän joukkoja ja viipyä lyhyen aikaa. Toisin kävi ja on käynyt. Yhtä lailla tarkoitus oli ja on kouluttaa Afganistanille omia joukkoja, antaa talousapua ja rakentaa uutta hallintoa maan auttamiseksi jaloilleen. Presidentinvaalifarssi oli surkuhupaisin osoitus siitä, kuinka vaikeaa kaikki tällainen on Afganistanin tapaisessa maassa.
Pari tutkijaa vertaili äsken arvostetussa Foreign Policy -lehdessä Afganistan-operaatiota Vietnamin sotaan. Molemmat maat olivat ennen Yhdysvaltain mukaantuloa nujertaneet vuosikymmenen kestäneessä sodassa eurooppalaisen suurvallan, Vietnamissa Ranskan ja Afganistanissa Neuvostoliiton.
Molempia sotia seurasi molemmissa maissa pohjoisen ja etelän välinen sisällissota. Hallinnon vastustajilla oli Vietnamissa ja on Afganistanissa etunaan vaikeakulkuinen rajaseutu ja tukialue sen takana. Vietnamin sota oli äärimmäisen vaikeasti huollettava maasota vaikeassa maastossa, ja sama pätee Afganistaniin. Maajoukkoja ja tykistöä oli vaikea käyttää Vietnamissa, samaten Afganistanissa. 80 prosenttia sota-alueen väestöstä asui Vietnamissa maalla, samaten Afganistanissa. Lukutaitoprosentti oli tuolloin Vietnamissa ja on nyt Afganistanissa kymmenen tienoilla.
Kaikista herkullisin vertailukohde on kuitenkin casus belli, sodan syy. Vietnamissa Yhdysvallat ilmoitti sotivansa kommunismia vastaan kun taas vastapuoli soti kansallisen yhtenäisyyden puolesta. Afganistanissa Yhdysvallat puhuu kaikesta muusta paitsi uskonnosta sodan syynä, mutta vastapuoli käy pyhää sotaa.
Näkemättä on vielä, miten Afganistanin presidentille Hamid Karzaille käy sen jälkeen kun ISAF-joukot joskus vetäytyvät - jos hän kestää sinnekään asti. Ennuste ei ole hyvä. Kun neuvostojoukot lähtivät, presidentti Najibullah rimpuili vallassa muutaman vuoden. Taliban teloitti hänet 1996 ja ripusti ruumiin kabulilaiseen katulamppuun.