Amerikkalaisen yhteiskunnan ydin on ajatus demokratiasta. Demokratia on hallinnon muoto, jossa valtion valta on perustuslain mukaisesti uskottu koko kansalle, ei yksittäiselle henkilölle tai tietylle yhteiskuntaluokalle. Nykyaikaisen ja muinaisen demokratian välinen keskeinen ero ilmenee siirtymässä suorasta demokratiasta edustukselliseen.
Antiikin Kreikan demokraattisissa kaupunkivaltioissa kansalaiset käyttivät poliittista valtaa suoraan, jolloin jokaisella yksittäisellä kansalaisella ja hänen teoillaan oli vaikutusta. Modernissa demokratiassa vallankäyttö on välillistä.
Afroamerikkalaisen Barack Hussein Obama II:n (1961-) valinta Yhdysvaltain presidentiksi oli yhtäältä looginen jatko amerikkalaisen demokratian traditiolle, toisaalta esimerkki yhteiskunnan uudistumiskyvystä.
Suurin osa Yhdysvaltain afroamerikkalaisista on Länsi-Afrikan rannikolta Pohjois-Amerikkaan 1600-luvulta lähtien kuljetettujen orjien jälkeläisiä. Orjuus lakkautettiin Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen vuonna 1865, mutta mustan väestön asema yhteiskunnassa on senkin jälkeen ollut heikko.
Afroamerikkalaisen väestön asema alkoi muuttua nopeasti 1960-luvulta lähtien. Martin Luther Kingin ja Malcom X:n kaltaiset kansalaisoikeustaistelijat tekivät peräänantamatonta työtä, mutta yhtä suuri kulttuurinen merkitys oli populaarilla viihdeteollisuudella arvojen ja asenteiden muuttajana.
Poptähti Michael Jackson (1958–2009) oli tämän suuntauksen huipentaja laulaessaan, ettei ole väliä sillä, onko musta vai valkoinen. Ikään kuin tämän todisteeksi Jackson muuttui ihoaan myöten valkoiseksi.
Vastaavalla tavalla Obama on ollut tarkka siitä, että presidenttinä hän ei ole profiloitunut niinkään afroamerikkalaisen väestönosan etujen ajajana, vaan pyrkinyt huomioimaan kaikki väestöryhmät.
Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeisen historian kaksi suurinta traumaa ovat Vietnamin sota, joka leimasi suurten ikäluokkien elämää, ja syyskuun 11. päivän terroriteot vuonna 2001, joka muutti 1970- ja 1980-luvuilla syntyneiden amerikkalaisten käsityksen todellisuudesta.
Yhdysvalloissa on syntynyt oma komiikan lajinsa, joka liittyy presidentti Obaman nimen samankaltaisuuteen terroristijohtaja Osaman kanssa. Samanlaista aihetta satiiriin ei liity Hussein-nimeen, joka on varsin yleinen. Suuri osa amerikkalaisista oli kuitenkin erään mielipidetiedustelun mukaan siinä käsityksessä, että presidentti Barack Hussein Obama on islaminuskoinen. Obaman valinta presidentiksi kertookin kollektiivisen muistin tasolla paitsi afroamerikkalaisuuden, myös islamin noususta ja amerikkalaisen demokratian kyvystä sisällyttää ja sulauttaa itseensä erilaisia kulttuureja ja traditioita.
Tämä perinne tulee jo Yhdysvaltain perustajaisiltä. Monet Yhdysvaltain perustajista, kuten Thomas Paine ja Benjamin Franklin olivat deistejä, joiden maailmankatsomus lähestyi 1800-luvun alussa vaikutusvaltaisen Swedenborgin ajattelua. Deismin mukaan Jumala loi maailman, muttei enää sen jälkeen puutu maailman tapahtumiin.
Swedenborgilla oli taas vahva ajatus ekumeenisesta yhteydestä ja mahdollisuudesta uskontojen yhdistymiseen tulevaisuudessa.
Obama julkaisi muistelmateoksensa Unelmia isältäni jo vuonna 1995. Obaman isä oli Kenian talousministerinä toiminut Barack Hussein Obama I. Isä oli alkujaan muhamettilainen, mutta myöhemmin ateisti. Obaman isäpuoli Lolo Soetoro oli niinikään vapaamielinen muslimi. Obama itse on korostanut kristityn afroamerikkalaisen tradition arvoa toteutettaessa sosiaalista muutosta.
Yhdysvalloissa ovat vaikuttaneet eräät tärkeimmistä yksipuolisen demokratiauskon kriitikoista. Kirjailija ja diplomaatti Brand Whitlock näki jo 1920-luvulla, että demokratia ja massayhteiskunta kulkevat käsi kädessä. Whitlockin mielestä yksilöllinen ja humaani ajattelu sisältyivät vanhaan liberaaliin käsitykseen demokratiasta. Hänen mukaansa uudessa teollisessa demokratiassa tätä ajattelua ei enää ole.
Massa-ajattelu, jonka mukaan kaikki on standardisoitava – pukeutuminen, puhetyyli, tavat, jopa ajatukset – on saanut vallan. Nämä muodostavat Whitlockin mukaan sen hinnan, joka maksetaan demokratiasta teollisessa järjestelmässä.
Kaikesta tästä on kuitenkin hänen mukaansa etuakin: jos yhteiskunnan ylin luokka ei ole kovin ylhäinen, niin silloin alinkaan luokka ei voi olla kovin alhainen.
Sekä Ranskan kansalaisoikeuksien julistuksessa että amerikkalaisen demokratian varhaisissa määritelmissä asetetaan tiukat rajat valtion määräysvallalle. Tässä katsannossa kaikkien poliittisten instituutioiden päämääränä tulisi olla säilyttää yksilön luonnolliset ja riistämättömät oikeudet, jotka ovat vapaus, omaisuus, turvallisuus ja sorrosta vapautuminen.
Amerikkalainen demokratia nojaa siihen periaatteeseen, että ketään ei saa ahdistella hänen mielipiteidensä takia edellyttäen, että hänen vakaumuksensa ei häiritse laissa määrättyä yleistä järjestystä. Ajatus on sama kuin Ranskan kansalaisoikeuksien julistuksessa, jossa todetaan, että ketään ei saa estää palvelemasta omatuntoaan ja järkeään vastaavalla tavalla Jumalaa.
Amerikkalainen demokratia perustuu amerikkalaisissa siirtokunnissa vallinneeseen uskonnolliseen vapauteen. Demokratian kulmakivi on periaate kirkon ja valtion täydellisestä erottamisesta sekä jokaisen seurakunnan itsehallinto-oikeudesta.
Amerikassa periaate suvereenista uskonnollisesta yksilöllisyydestä on siirtynyt politiikan maailmaan.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.