Kauhajoen tapahtumien jälkeinen keskustelu on vaarassa muuttua syyttelyksi, joka ei auta ketään. Sen sijaan tarvitaan perheistä alkaen ihmisiä, jotka selkeästi ottavat vastuuta.
Sisäministeri Anne Holmlund on Kauhajoen tapahtumien jälkeen joutunut puolustelemaan sitä, miksi ei aio erota. Ei hänen erota tarvitsekaan, sillä mitään viranhoitoon liittyvää laiminlyöntiä ei ole voitu osoittaa. Mutta ei Holmlundin esiintyminen myöskään ole jättänyt sitä selkeän poliittisen johtamisen vaikutelmaa, jota tällaisessa tilanteessa tarvittaisiin.
Se on ollut politiikalle tyypillistä prosessijohtamista: asioita tutkitaan, asioita selvitetään, johtopäätökset ovat ennenaikaisia. Silloin vastuu katoaa jonnekin tavoittamattomiin.
Kuitenkin nyt Myyrmannin, Jokelan ja Kauhajoen jälkeen tarvitaan ennen muuta esimerkkejä selkeästä vastuun ottamisesta. Tämä koskee koko yhteiskuntaa, perheistä alkaen.
Aivan erityisesti vastuun ottajia tarvitsevat nuoret ja lapset. Kauhajoen jälkeen pitkin maata on raportoitu uhkausviesteistä kouluihin. Ne ovat lisänneet huhumyllyä ja ahdistusta entisestään. Mitä tekee nuori, joka tässä tilanteessa ei löydä ketään, jolle purkaa itseään?
Mahdollisesti hän istuu yksin internetin ääressä ja etsii sieltä yhteisöä, johon kokisi kuuluvansa. Silloin voi vastaan tulla aivan mitä tahansa.
Lasten ja nuorten netin käyttöä on mahdotonta millään lainsäädännöllä kontrolloida. Lisäksi internet on etenkin nuorille sukupolville jo aivan erottamaton osa sosiaalista kanssakäymistä omien ystävien kanssa. Kun nettiä käytetään, suurimmat ongelmat eivät olekaan kasvojen ja näyttöruudun välissä, vaan selän takana.
Ei nimittäin ole hyvä asia, jos selän takana ei koskaan käy ketään, joka kysyisi, mitä oikein ollaan tekemässä. Vanhemmuuteen kuuluu vastuun otto ja välittäminen, keskustelu ja kuuntelu, myös teini-ikäisten tekemisistä.
Mutta tällaisista asioista puhuminen tavoittaa yleensä vain sen osan perheistä, joissa asiat ovat muutenkin kunnossa. Kylmä tosiasia on, että melkoinen osa Suomen nuorisosta kasvaa oloissa, joita saattavat leimata perheväkivalta, alkoholin väärinkäyttö ja välinpitämättömyys, joko kaikki yhdessä tai jokin niistä.
Silloin seuraava kysymys on, mitä kouluissa enää voidaan tehdä. Stakesin tuore kouluterveyskysely kertoo tylyä kieltä nuorten kokeman väkivallan lisääntymisestä, kasvavasta kiusaamisesta, seksuaalisesta väkivallasta ja ystävien puutteesta.
Suomalaiskoulujen tulokset voivat olla maailman parhaita, mutta elämään oppiminen niissä on vaikeaa. Se johtuu pitkälti kotien arkitodellisuudesta, nuorisokulttuurin malleista ja yleisistä arvoista.
Tämä on valtava vyyhti, mutta panostukset nuorten mielenterveyshuoltoon ja kouluterveydenhoitoon ovat pahasti tarpeesta jäljessä.
Missä on se kunta, jonka päättäjät ovat selkeästi sitoutuneet näiden resurssien nostamiseen? Sitä tuskin löytyy, sillä missään ei ole "ylimääräistä" rahaa.
Suomalaisessa yhteiskunnassa tuntuu joka tasolla olevan pulaa vastuun ottajista. Jostain pitäisi löytyä sen voiman, joka pystyy toimimaan maassa rehottavaa väkivaltakulttuuria vastaan.
Kyse on perimmältään yksilöistä, mutta tarvitaan myös selkeitä eleitä poliittiselta johdolta. Jo nyt on ehditty hukata tärkeitä psykologisia hetkiä. Käsiaselupien myöntämistä ei pantu tilapäisesti jäihin, aselakien muuttamisaikeista ei suuri yleisö saa mitään selvää, kansallinen kauhistus on muuttumassa poliittiseksi syyttelyksi.