Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL julkisti äskettäin ehdotuksensa Suomen terveydenhuollon ongelmien korjaamiseksi. Lopultakin jotakin järkeä sosiaali- ja terveysuudistussekamelskassa.
THL on koonnut ehdotustensa tueksi tiiviin tietopaketin suomalaisen terveydenhuollon kipupisteistä ja muiden Pohjoismaiden malleista. Ehdotuksien perusjuonne on, että lääkäripalvelujen tuottajaksi terveyskeskusten avuksi otetaan yksityissektori ja ehkä myös kolmas sektori.
Lääkäriin haluava kansalainen voi valita vapaasti, mistä lääkärinsä hakee. Yksityislääkäri, lääkärikeskus tai terveyskeskus saa käyttöönsä kunnalta potilaiden pääluvun mukaisen kiinteän rahasumman, jolla hänen pitää potilaansa hoitaa. Tai oikeammin: pitää potilaansa terveenä. Koska potilas ikään kuin kuljettaa mukanaan hänen hoitoonsa varattua yhteiskunnan rahaa, yksityislääkärit ja terveyskeskukset joutuisivat kilpailemaan potilaista hyvällä hoidolla, jotta ne saisivat toimintaansa rahaa.
Ehdotusten rahoitussuunnitelma on toistaiseksi hiukan sekava ja toki ehdotuksiin sisältyy muitakin ongelmia. Esimerkiksi: miten raha jaetaan eri toimijoiden kesken, jos potilas käy ensin Sydäntautiliiton neuvolassa verenpaineseurannassa, menee seuraavalla viikolla yksityiselle lääkäriasemalle saamaan lääkitystä, mutta joutuu sitä seuraavalla viikolla päivystykseen aivoverenvuodon takia. Miten näiden hoitojen rahallinen arvo painotetaan, jotta raha voitaisiin jakaa oikein?
Ongelma on sekin, että jokin lääkäriasema voisi haalia väestön terveimpiä potilaita. Tai se, miten huolehditaan kaikkiin kuntalaisiin kohdistuvasta yleisestä terveysneuvonnasta ja ohjannasta, joka kuitenkin pitkällä tähtäyksellä tuo kansalaisille eniten terveyttä?
Perusterveydenhuollon päivystys on yksi ongelma. Se vaatii runsaasti työvoimaa, se on kallista, ja kalliita ovat usein myös hoidot, joilla sairauskohtauksia tai vaikeita tapaturmia hoidetaan. THL kuittaa tämän lyhyesti: päivystystoiminta ynnä muu pikkusälä jää kuntien tuotettavaksi.
Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä on 19.8.2013 julkaissut muistion Perusterveydenhuollon ympärivuorokautisten päivystyspisteiden saavutettavuus. Muistiossa Suomen väestö on sijoitettu 5x5 kilometrin ruutuihin ja laskettu teoreettisesti sellainen päivystyspisteiden lukumäärä, jossa valtaosa väestöstä pääsisi kohtuullisessa ajassa lääkäripäivystykseen.
Teoria on hyvä, mutta tähänkin sisältyy muutama sudenkuoppa.
Kun matka-ajoista pisin hyväksytty aika on ”yli 90 minuuttia”, työryhmä päätyy omituiseen johtopäätökseen: koska esimerkiksi Kuusamosta Ouluun on matka-aika tuplasti yli 90 minuuttia ja väestöä suhteellisen vähän verrattuna suuriin kaupunkeihin, Kuusamossa ei päivystystä tarvita.
Sama koskee Pohjois-Pohjanmaalla myös Raahea ja Lapissa muun muassa Kemijärveä, Kittilää ja Ivaloa – nekin päivystyspisteet joutaa haudata.
Hyvää pohjatyötä ei kannattaisi pilata asiantuntemattomilla johtopäätöksillä. Vaikka ensihoito – siis ambulanssit – toimisivat kuinka hyvin tahansa, lääkärin nopea saavutettavuus pelastaa kuitenkin ihmishenkiä. Päivystyksen karkaaminen esimerkiksi edellämainituilta paikkakunnilta tarkoittaisi kuoliniskua ainakin ikääntyneiden ihmisten yhä lisääntyvälle matkailulle Lapissa ja Kuusamossa.
Päivystystyöryhmä, THL:n ehdotus ja Kataisen hallituksen ajama sote-uudistus ovat yksimielisiä yhdessä asiassa: perusterveydenhuoltoon halutaan nykyisiä pieniä kuntia vahvempia palvelujen järjestäjiä. Terveydenhuollon kustannusten kannalta tämä ei olisi ollenkaan välttämätöntä, sillä kustannukset voitaisiin aivan hyvin jakaa kuntien kesken asukaslukujen perusteella. Tähän ei haluta mennä, koska se ei ole nykyaikaista ja koska se tekisi kustannuksista täysin ennustettavia: kunnat eivät enää pystyisi päivittelemään jatkuvasti ja yllättäen kasvavia erikoissairaanhoidon kustannuksia.
Sen sijaan toimintavarmuuden, työnjaon, osaamisen ja myös päivystyksen kannalta väkirikkaammat palvelujen järjestäjät ovat tarpeellinen ratkaisu. Nyt kun hallitus ajaa yhtä aikaa sote- ja kuntauudistuksia, kuntien itsenäisyystahto panee monet vastustamaan myös sote-uudistusta. Hallitukselta olisi viisautta, jos se pystyisi ottamaan rakenneuudistuksissa hiukkasen uutta suuntaa: tehdään riittävän isot sosiaali- ja terveysalueet, 20–30 aluetta koko maahan, ehkä maakuntien kokoiset, ja sijoitetaan niihin myös tavallinen erikoissairaanhoito.
Kuntauudistuksen puolella taas annetaan kuntien valita, pysyvätkö ne muiden toimintojen osalta itsenäisinä vaiko ei. Tämäntyyppinen rakenne voisi saada aikaan valtakunnan päättäjissä sellaista yksituumaisuutta, jota juuri nyt kipeästi tarvittaisiin Suomen pelastamiseksi lamakurimuksesta.
Mutta sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusnousun hillitsemiseksi hallintorakenteiden ratkaisut eivät riitä. Juuri tässä on THL:n avauksen positiivisin piirre: se on ensimmäinen ehdotus terveydenhuollon sisäisten rakenteiden korjaamiseksi.
THL:n ehdotuksia on mahdollista jalostaa pitemmälle niin, että päästään pureutumaan terveydenhuollon ikiaikaisiin ja luutuneisiin jonotus-vastaanotto-sairausloma-lääkitys-kuntoutus-prosesseihin, kömpelöön ja työtä hidastavaan tietotekniikkaan, lääkärin ja hoitajan kaikkitietävään auktoriteettiin potilaisiin nähden, sekä jyrkkiin rajoihin terveyskeskus-erikoissairaanhoito-, avohoito-vuodeosastohoito- ja sosiaalityö-terveydenhoito-akseleilla.
Kirjoittaja on lääkintöneuvos.