Ei ole vaikea arvata, mikä on ykköspuheenaihe pohjoissuomalaisten urheiluihmisten keskusteluissa keskiviikkona. Kärppien kauden aikainen päättyminen oli shokki.
Siitäkin huolimatta, että koko kausi on ollut jatkuvaa tulipalojen sammuttelua.
Päättynyt kausi on Kärpiltä kullanhohtoisen 2000-luvun heikoin, mutta pohjakosketus tarjoaa myös mahdollisuuden. Katastrofi - jollaiseksi Kärppien kautta kaikkine käänteineen voi nimittää - pakottaa seuran avainhenkilöt peilin eteen.
Tivoli tai sirkus. Kaksi sanaa, jotka kuvaavat parhaiten sitä, millaisena toimijana Kärpät näyttäytyi syksyn ja talven aikana muulle kiekko-Suomelle. Jopa koomiset mittasuhteet saanut pelaajaruletti rauhoittui vasta, kun SM-liigan siirtoikkuna sulkeutui tammikuun viimeisenä päivänä.
Yrityksen puutteesta ei voi syyttää pelaajia eikä seurajohtoa. Kaikki kivet käännettiin. Kokonaan eri asia on, tehtiinkö kabinettiratkaisut liian usein pelkällä mutu-tuntumalla.
Vielä alkukauden aikana Raksilassa olisi pelattu pimeässä, mikäli hallin valaistus olisi ollut liiketunnistimien varassa. Kevättalvella pelaajat - varsinkin parjatut tšekit - löysivät ammattiylpeytensä ja pelasivat päävalmentaja Hannu Aravirran vaatimalla tavalla: niin, että katsojat saattoivat samaistua pääosan esittäjiin.
Silti voi kysyä, miksi osa vuorineuvostason palkkaa nostavista pelaajista syttyy ammattinsa harjoittamiseen vasta, kun kausi kaartuu loppusuoralle. Yli 100 000 euron vuosiansio tarkoittaa, että maaleja on tehtävä ja mustelmia otettava jo marraskuun pimeinä arki-iltoina. Silloin, kun pohjustetaan asemat kevään ratkaisupeleihin.
Kauden 2010-2011 Kärpät heräsi talviunilta liian myöhään.
Aravirta teki sen, mihin hän saamillaan työkaluilla pystyi. Samalla hän näpäytti kriitikoitaan: puheet mukavoituneesta ja kylläisestä valmentajasta voi jättää omaan arvoonsa.
Aravirran sijasta syyttävät sormet kääntyvät hallituksen jäseniin sekä urheilutoimenjohtaja Harri Ahoon. Ari Hillin tilalle tullut Aho ei voi kiertää vastuutaan, vaikka hän joutuikin parsimaan haastavassa työssään myös edeltäjänsä harkitsemattomia siirtoja.
Tšekkiläiset laatupelaajat ovat toki olleet olennainen osa Kärppien 2000-luvun menestystarinaa. Mutta kun jäälle luistelee kevään ratkaisupeleissä kuusi tšekkiä ja yksi sveitsiläinen rivipelaaja, kertoo se seuran tilanteesta jotain hyvin olennaista.
Sen, että menestystä on yritetty ostaa puoliväkisin. Ja sen, että Kärpät on hukannut jotain olennaista identiteetistään. Ainakin hetkellisesti.
Kärpiltä puuttui tällä kaudella monta menestyspalapelin avainosaa. Vuorenvarma ykkösvahti. Ja Jari Viuhkola.
Kipeimmin Kärpät kaipasi silti entistä puheenjohtajaansa. Seppo Arposta, joka olisi ottanut ohjat kriisihetkillä käsiinsä ja sanonut: "Älkäähän pojat hätäilkö."