Olen varmaan kokenut tämän kaiken ennenkin!
Tältä tuntuu, kun istuu 16. penkkirivillä Pyynikin pyörivässä katsomossa ja tuijottaa kahta eri-ikäisen Olavi Virran esittäjää, Pekka Laihoa ja Kari Arffmania, sekä heidän ympärillään pyörivää sekalaista seurakuntaa.
Nuo muistojen puistonpenkit esimerkiksi! Aivan, kun Suomessa on tehty teatterissa jos toisessakin Minä, päivänsäde ja menninkäinen -näytelmää Tapio Rautavaarasta,Esa Pakarisesta ja Reino Helismaasta, homma käynnistyi samanlaisena kehyskertomusmaisena puistokohtauksena. Entäpä, kun virolaiset esittivät alakuloista näytelmää Raimond Valgresta,Saarenmaan valssin säveltäjästä, niin eiköhän sekin käynnistynyt samalla tavalla!
Alkaa tuntua pikku hiljaa siltä että menestysresepteihinsä suomalainen uusi näytelmä ja elokuva tarvitsevat nyt vähintäänkin kaksi näköis-Toivoa, Maisteri T.J. Särkän ja Topi Kärjen. Koska ei kerran ole esitystä ilman Särkkää ja Kärkeä sivurooleissa, ei tietenkään nytkään. Lisäksi kuuluu menestysreseptiin pieni ripaus rillumareisuomifilmin tekemistä puskatyyliin. Niin tietysti nytkin.
Minä, päivänsäde ja menninkäinen -teatteriesityksen jälkeen ja ennen tätä Virtaa teatteri- ja filmikatsomoissa on käyty tekemässä katsojaennätyksiä niin Molli-Jorin, Irwinin kuin LailaKinnusenkin näköisjuttujen parissa.
Kun menestysresepti on koko maassa hoksattu, siitä yritetään ottaa irti kaikki mahdollinen, ennen kuin yleisö ennättää kyllästyä. Onhan iskelmämusiikki tärkeä osa kansamme tunteiden historiaa.
Heikki Vihisen kirjoittama näytelmä suomalaisen iskelmän kuninkaasta Olavi Virrasta ei vaikuta ainakaan torstaihin saakka kestäneiden ennakko-esitysten perusteella lajinsa valiolta.
Vaikka Tampereen Pyynikin kesämaisemat jos mitkään luontuvat suomalaisen tanssilavakulttuurin taustoiksi, kovin kehuttavaa tunnelmaa ei tavoiteta, vaan Virran elämä lipuu läpihuutojuttuna.
Sisätiloissa karismaattinen Pekka Laiho tyytyy nyt raahustamaan lippalakissaan ja palttoossaan nuorta Olavi Virtaa esittävän Kari Arffmanin varjona ja varoittelemaan tätä kaikesta, pelottelemaan jälkiviisaasti, ettei tämä vain eläisi elämäänsä.
Vaikka nuori Virta kuunteleekin, hän ei kuitenkaan kuule, vaan Kari Arffmanin hahmoisena kulkee kuuliaisesti läpi Virran elämän sellaiset jaksot, jotka ovat hyvin jälkipolvienkin tiedossa. Parasta tai ilmeisesti rakkainta ja koskettavinta Suomen kansalle tässä Arffmanin tulkinnassa on, että mies on kuin suoraan Seinäjoen tangomarkkinoiden lavalta temmattu.
Mitään uutta tai edes syventävää legendaarisesta kohteestaan Olavi Virrasta parituntinen esitys ei tarjoa. Pikemminkin se alleviivaa häntä vanhojen kliseiden mukaan: kun leveä Amerikan avoauto keinuu paikalle, tulee mieleen nuoren Leevi Korkkulan mainio valokuvasarja, jolla hän 50-luvulla dokumentoi mahtavammin kuin kukaan toinen Olavi Virran.
Virran alamäki Pyynikin tulkinnassa on varsin nopea ja lievä, paremminkin sanottuna epädramaattinen ja lattea. Ilomantsissa alkoi alamäki, kun laulavaksi lihapullaksi nimetty tähti teki sen, mitä moni muu suomalainen iskelmätähti hänen jälkeensä: nousi esiintymään humalassa. Kaiken iltapäivälehdistä lukenutta, paatunutta yleisöä se ei enää riitä säväyttämän. Yleisö kohauttaa olkapäitään ja kysyy, mitä sitten.
Siihen ei juurikaan haluta puuttua, että kiusallisen lähellä Pyynikin kesäteatteria sairas Olavi Virta vietti viimeiset vuotensa uskollisen vanhan ihailijansa hellässä hoidossa kaikkien muiden unohtamana. Sellaisessa kohtalossa ei ole tarpeeksi glamouria kesäteatterin tarpeisiin.
Vaikka lukuisissa muissa viihdemaailmamme tähdistä tehdyissä produktioissa onkin jo nähty niin Pekkaa ja Pätkää kuin sivuttu Dallapeeta, Kipparikvartettia ja Metrotyttöjä, niin kuitenkin Pyynikin suuri ja näyttävä konserttilavaesitys, jossa myös Metrotytöillä on tärkeä rooli, tuo mitä hurmaavimmin esiin muodissa olevan 1950-luvun glamouria.
Pyynikin uuden näytelmän henkilöistä käytännöllisesti katsoen kaikilla on enemmän tai vähemmän totuudenmukainen esikuva olemassa. Oman mieltymyksensä mukaan saa kukin siis herkistyä silloin, kun joku koskettaa kunnolla. Koskettavalta tuntui ennakkoesityksessä ainakin Metrotyttöjen laulu, sillä tällä viikollahan tuli julkisuuteen suruviesti, että yksi kolmesta, Tamara Dernjatin, on kuollut.
Pyynikin kesäteatteri itse kaikessa hauskassa institutionaalisuudessaan alkaa olla suomalaisen elämänmuodon historiaa ainakin siinä mitassa kuin jotkut lavatanssit.
Monen on Pyynikin kesärituaaleihin kesä toisensa jälkeen päästävä, satoi tai paistoi. Oleellista on paitsi katsominen myös seisominen väliajalla pitkissä jonoissa, joiden päässä voi saada mitä tahansa konjakin ja kärkkärin väliltä - ja sittenkin pitkän harkinnan jälkeen käydä ostamassa käsiohjelma, vaikkei ensin olisi aikonutkaan. Onhan tämänvuotisessa mukana jopa cd-levy, jossa on kelvollisesti laulavan ja soittavan esiintyjäjoukon neljä bravuuria - mukanaan tietysti koko esityksen tunnus Hopeinen kuu.
