Hannu Aravirran allekirjoittama jatkosopimus kevääseen 2013 saakka on luonteva jatkumo, joka ei itse asiassa yllätä ketään.
Jatkosopimus on merkki ainakin siitä, että että markkinoilla ei ole vapaana Aravirtaa kovempaa valmentajavelhoa. Se henkii myös sitä, että Aravirta haluaa edelleen sitoutua Kärppiin ja että hän nauttii seurajohdon luottamusta.
Aravirta kuuluu suomalaisten kiekkovalmentajien eläviin legendoihin, mutta muistettakoon, että hänen ainoat todelliset täysosumansa ovat 1990-luvulta noin 15 vuoden takaa. Ne ovat maailmanmestaruus toisena valmentajana 1995, liigamestaruudet päävalmentajana Jokereissa 1994 ja 1996 sekä Euroopan cupin voitto 1995. Myös Naganon olympiapronssi 1998 voidaan nostaa temppelin harjalle.
A-maajoukkueen päävalmentajana 1997-2003 mukaan tarttui menestyspuolelta kolme MM-hopeaa ja yksi MM-pronssi, mutta toisessa ääripäässä myös täydellinen katastrofi omissa kotikisoissa 2003, kun Ruotsin käänsi puolivälierissä Suomen 5-1-johtoaseman 5-6-voitoksi.
Iso kysymys kuuluu, vieläkö Aravirralla riittää 58-vuotiaana aidosti oikeaa intohimoa jääkiekkovalmentajana, ja sykkiikö rinnassa todellinen kärppäsydän?
Jos asiaa kysyy häneltä itseltään, vastaus ei jätä jossitteluille yhtään sijaa.
Koska Aravirta omasta mielestään suhtautuu valmennukseen edelleen samalla poltteella kuin takavuosina, hänen pitäisi edelleen pystyä kanavoimaan tinkimätön asenne myös niihin pariinkymmeneen pelaajaan, jotka otteluita oikeasti ratkovat, voittavat ja häviävät.
Haaste on luonnollisesti äärimmäisen kova. Sen tietävät niin Aravirta itse, joukkue, seurajohto, kannattajat, penkkiurheilijat kuin sponsorit.
Jokainen osapuoli haluaa tai suorastaan vaatii, että Kärppien pitää palata lähitulevaisuudessa mitalijoukkueeksi.
Mielellään jo ensi keväänä.