Fiksua keskustelua kuullessa omakin ajatus selkiää, mieli lepää.
Yle Areenan Lähikuvassa Hector, Yle Radio Suomen alun perin ilmoille pukkaama, oli seurana kävelyllä eräänä marrasiltana.
Viisikymmentä minuuttia musiikintekijä Heikki Harman ja toimittaja Pasi Hiitolan kanssa oli kenties sen päivän paras hetki.
Uudessa laulussaan nimeltä Ihan tavallinen suomalainen mies Harma sanoo luoneensa karikatyyrin.
Tekstin minä-kertoja pukeutuu harmaisiin housuihin ja makaa sohvallaan. Ne ovat kertojan mukaan tavallisia asioita ja siksi niin kauniita.
Samoin mies toteaa käyvänsä kerran vuodessa kirkossa ja tykkäävänsä ”kuunnella kun urut soi – se tuntuu hienolta. Ja joskus luulenkin, että siellä soittelee se oikea jumala.”
Tämä siksi, että tuloksena on jotain niin ”taivaallisen kaunista”. Siis tavatonta.
Heikki Harma paljasti kysyttäessä luodun karikatyyrin olevan paljolti hän itse. Hän on tässä kuten suuri osa kanssakansalaisistaan: Me käymme joulun viettohon menemällä kirkkoon sen yhden kerran.
Toden totta, nyt taitaa olla se otollisin aika tilastonikkareiden kirjata kävijät. Adventtiaikana kun kirkon uksen juureen ei tarvita houkutuslintua. Magneetteina toimivat joululaulut.
Kauneimmat Joululaulut -tapahtumat ovat keränneet lähetystyölle rahaa jo 41 jouluna. Tänä vuonna lauletaan kehitysmaitten äideille. Miten sopiva teema: eihän joulun tarina olisi mitään ilman äitiä, Mariaa.
Hengellisten laulujen ja virsien yhdessä laulamisen kokemuksia on tutkittu viisivuotisessa, usean korkeakoulun yhteisessä hankkeessa. Loppuyhteenvedossa viikko sitten todettiin muun muassa, että yhteislaulu tarjoaa pitkäkestoisia, yli sukupolvien ulottuvia tunnekokemuksia ja se luo yhteisöllisyyttä, joka säilyy kauan.
Tämähän on todistettavissa nyt 42. kertaa, eikö vain?
Mutta tarvitseeko näiden tunnekokemusten syntyä kirkossa?
Muun muassa Oulun seurakunnissa asia on ymmärretty: kauneimmat joululaulut tuodaan 12. joulukuuta Rotuaarille.
Tuomiokirkon edessä veisataan nyt sunnuntaina halleluja-halulla Hoosiannaa. Siinäkään ei tarvitse kiertää periaatettaan olla menemättä kirkkoon.
Itse mietin siinä kaupunkimetsikön liepeellä käyden, että se vanhasta koululaulusta tuttu paimenpoika, joka ei voinut mennä pyhäaamuna kirkkoon vaan läksi kaitsemaan karjaa, antaa hyvän esimerkin.
Hän kaivaa kirjansa kontistaan ja toteaa Immi Hellénin sanoin: ”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täälläi palvella Jumalaa.”
Jouluamme sävyttää harras sävy. Siksi englantilaiseen joululauluperinteeseen tottuneen tuttavan kysymys, onko meillä Suomessa samankaltaista kotien ovella kiertävien laulajien joukkoa, sai puistamaan päätä ja pisti hymyilyttämään.
Brittiherrasmiestä nauratti, kun vastauksessani uumoilin, miten suomalaiskodeissa pantaisiin valot pois ja kyyhötettäisiin hiljaa nahkasohvan uumenissa iloisten joululaulajien kierroksen yltäessä omalle kotiovelle.
Meidän pitää saada synkistellä. Mollaan mollisa, oululainen saattaisi todeta.
Ilokin on näennäisiloa. Viittaan tällä yhteen harvoista hilpeistä joululauluistamme, ruotsalaislainaan Hei, tonttu-ukot hyppikää. Mikä on se opetus? ”Hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä.”
En käy kiistämään.
Näitä Jeesuksesta duurissa laulavia, joille avataan ovi ja jonka keräyslippaisiin laitetaan lantti jos toinenkin jotain hyvää kohdetta varten, tarvittaisiin todella meilläkin – minä yhtä lailla – ymmärsin hetken mietittyäni.
Joulu ansaitsee enämpi iloa. Aivan toisenlaiset mietteet kuin nälkäiset varpuset ja kaihon jonnekin pois.
Hoosianna!