Kun Kurt Nuotio ohjaa Joni Skiftesvikin uuden näytelmän, sakeaa odotusta on ilmassa kuin savua vihonviimeisten katsojien sulkiessa kännyköitään.
Lauantaina nähtiin uusitussa Oulun kaupunginteatterissa syyskauden ensimmäinen puhenäytelmä, peräti kotimainen kantaesitys oman alueen kirjailijalta pohjoisesta aiheesta!
Oululaista yleisöä on hemmoteltu niin ainutlaatuisilla eksoottisten pohjoisten kyläyhteisöjen kuvauksilla (Jerusalemin tanssi ja Populäärimusiikkia Vittulajänkältä), että tämän lajityypin osalta vaatimukset ovat melkoiset.
Näyttelijäyhteisö on kutakuinkin sama kuin esimerkiksi Populäärimusiikissa. Samaan mehevyyteen ja rehevyyteen kuin siinä ei kuitenkaan ylletä nyt sinänsä katsojaystävälliseksi mahdutetussa kaksituntisessa petsamolaiskuvauksessa, jossa nikkelikukka puhkeaa jos ei kukkaan niin ainakin lauluksi. Uutuus edustaa juonellisuudessaan joka tapauksessa kelpo perusteatteria.
Suomen siirtomaan, Petsamon, loppuaikoihin ajoittuvan ja paikallistuvan Nikkelikukan keskeiseksi näkökulmaksi aukeaa yritteliään oulunseutulaisen leskirouvan ja tämän kahden aikuistuvan lapsen elämän käännekohta.
Sivujuonia riittää yhtä paljon kuin henkilöitä, joita on haalittu myös teatterin eläkeläisten joukosta.
Suorastaan ansaikosmaiselta näyttää Tuula Väänänen leskirouva Nikulana, jonka yritteliäisyys on vienyt aikanaan Amerikkaan ja nyt Petsamoon. Vaikka tätä naisihmistä ei ole koottu kovin sympaattisista aineksista, Väänänen saa häneen lämpöä.
Rakkaudessa pettyminen ja häpeä kovettavat naisen niin, että rouva pakkaa laukkunsa, jättää lapsensa Petsamoon ja palaa Amerikkaan.
Lapset, joita esittävät Annina Rokka ja Mikko Leskelä, vetävät esitystä nuorisonäytelmän suuntaan. He ovat painajaisunineen kuin viime viikon lastenelokuvafestivaalilla voittaneen tanskalaisen Lähtölaskennan pääosan esittäjät, jotka pysähtyvät hetkeksi hymyilemään käsi kädessä onnellisina kuin Hannu ja Kerttu. Ovathan he selvittäneet perhe-elämää rikkoneen ja väkivaltaa aiheuttaneen psykopaatin tieltään.
Umpipahan liminkalaisen, joka saa mitä ansaitsee, tulkitsee kylmäävästi Janne Raudaskoski. Nikulan lasten auvon aika loppuu lyhyeen. Näytelmä päättyy sodan syttymiseen.
Sodan alkupamaus, samalla näytelmän loppuilotulitus, on tahattoman koominen - kuin pari kissanpierua tai koiranpommia. Jumalan teatterikin aiheutti samassa tilassa aikanaan enemmän pauketta kuin tämä sota. Eikö lopun olisi voinut ratkaista yhtä viitteellisen tehokkaasti kuin näytelmän aikana lentävät venäläiset lentokoneet, joita yleisö ei näe vaan pelkästään kuulee?
Alkuperäisväestöineen, onnenonkijoineen, vakoilijoineen ja kaikenkirjavine seikkailijoineen vinoon nostettu Salmijärven kylänraitti tarjoaa kokonaisia pienoisnäytelmiä.
Ovatpa henkilöt sitten sähkötolpissa kiipeileviä keksijämunkkeja (Risto Salminen), salaperäisiä huuliharppua soittavia kulkukauppiaita (Kari J Ristolainen) tai autokuskeja (Antti Kaarlela) aikakauteen kuuluvine oikeine kuorma-autoineen.
Sekä Markku Sirénin lavastus että Pirjo Valisen puvut pistävät kaiken herkullisesti tyrkylle tälle samalla tavalla vinolle, tarjotinmaiselle näyttämölle kuin nähtiin edellisessä ensi-illassa, Reviisorissa.
Petsamon lyhyt historia sinä aikana kun se kuului Suomelle, kuhisee jännittäviä ja outoja tarinoita. Nyt niistä tarjotaan muutama: peräti keskeinen hahmo on viinamattimainen maanmittari, josta Hannu Kangas ottaa uskomattoman paljon irti: profeetallinen hahmo ennustaa Petsamolle sen kauhean ja tuomiopäivämäisen tulevaisuuden - ei Jäämeren sataman tai siellä olevan luostarin vaan maan uumenissa olleen nikkelin vuoksi.
Oman näytelmänsä näytelmässä esittää Mäkelän perhekunta, mustasukkainen kaivosmiesisä (Ari Piispa) ilottomine, synnintunnossa rypevine vaimoineen (Hannele Nieminen) ja epäilyttävän tummaihoisine rajamiespoikineen (Mikko Korsulainen).
Tämä synkkämielinen porukka edesottamuksineen ja outoine repliikkeineen varastaa jokaisen kohtauksen, mihin ikinä vain osallistuukin.