Perhesurmat ja muut hirvittävät väkivallanteot ovat vakava oire pahoinvoinnista. Yhteiskunnan on tehtävä kaikki voitava tällaisten tapausten ennaltaehkäisemiseksi.
Seitsemän mieletöntä perhesurmaa vuoden aikana ja lukematon määrä muita väkivallantekoja, viimeisenä silmitön puukotus Varkaudessa keskellä päivää tällä viikolla kertovat surullista kieltä siitä, että hyvinvointiyhteiskunnan takapihalla voidaan pahoin.
Näille kaikille väkivallanteoilla on vaikea löytää mitään muuta yhteistä nimittäjää kuin se, että Suomessa turvaudutaan käsittämättömän herkästi väkivaltaan ongelmien keskellä. Se ei ole uutta. Suomessa on pitkä väkivaltaisen käyttäytymisen perinne.
On monimutkainen kysymys, mistä se johtuu.
Viimeistään viime aikoina esille tulleiden tapausten pitäisi herättää koko yhteiskunta pohtimaan sitä, mitä asioille voitaisiin tehdä.
Yksistään rahan puutteen taakse ei voida piiloutua. Mutta kaikki on tehtävä, mitä voidaan nykytietämyksellä tehdä ongelmien ennaltaehkäisemiseksi.
Henkiset vaikeudet koskettavat suoraan satojatuhansia suomalaisia. Ei ole tavatonta, että ihmiset elävät pitkiä jaksoja, jotkut lähes koko elämänsä, mielialalääkkeiden varassa eivätkä saa nukutuksi öitään ilman unilääkkeitä.
Väkivallanteot liittyvät mielen ongelmiin, mutta mielen ongelmat eivät yksistään selitä niitä. Ihmisen käyttäytymisessä on vielä paljon tekijöitä, joita ei kyetä selittämään eikä siksi myöskään parantamaan käyttäytymiseen liittyviä poikkeamia.
Mielenterveyden hoidossa on edetty paljon, mutta ei niin paljon, että väkivallan perimmäisiin syihin osattaisiin vielä puuttua.
Suomessa vallitsi pitkään laitoshoitoon perustuva järjestelmä. Mielen sairauksien kanssa painiskelevat pantiin laitoksiin, ja hoitojaksot olivat nykypäivän ajattelulla tarkasteltuna aivan liian pitkiä. Laitoksissa pidettiin paljon sellaisia potilaita, jotka eivät sinne kuuluneet, kun muutakaan keinoa ei keksitty.
1990-luvun laman mainingeissa kallista laitoshoitoa alettiin purkaa ja mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä siirrettiin avohoitoon. Avohoitoa ei kuitenkaan saatu kehitetyksi samaa vauhtia kuin laitoshoitoa purettiin. Tämä johti siihen, että osa potilaista ei saanut sellaista hoitoa, jota heidän olisi kuulunut saada. Puhuttiin jopa potilaiden heitteillejätöstä.
Avohoitoa on kehitetty kovasti, ja tarjolla on monenlaisia palveluita. Perusongelma nyt ja aina on ollut siinä, ettei resursseja ole koskaan liikaa. Päinvastoin.
Psyykkisistä ongelmista kärsivälle nopea avun saanti on avainkysymys. Kun hätä valtaa mielen, pitää voida ottaa yhteys johonkin. Ei riitä, että saa vastaanottoajan viikon tai kuukauden päähän.
Tätä puolta voitaisiin kehittää varsin pienin satsauksin. Mikä estäisi rakentamasta henkisen hädän puhelinta, johon hätätilanteessa voisi soittaa? Puhelimen päässä olisi joku, jonka kanssa puhua ja arvioida, mistä lisäapua olisi saatavilla.
Mitä vakavammasta mielen häiriöstä on kysymys, asiantuntijoiden on sitä herkemmällä korvalla kyettävä kuuntelemaan ja reagoimaan asiaan.