arja.mikkola@kaleva.fi
Hallitusten pitäisi valita joukko viisaita miehiä ja naisia, jotka miettivät yhdessä, miten globalisoituneelle maailmalle luodaan uudet pelisäännöt. Näin ehdotti Saksan liittopresidentti ja Maailman valuuttarahaston IMF:n entinen johtaja Horst Köhler Der Spiegel -viikkolehdessä. Samalla hän valitti rahoitusmarkkinoiden muuttuneen liian monimutkaisiksi. Enää eivät arvopapereiden ostajat tai valvojatkaan tiedä, mikä taho on lopulta hankkinut moninkertaisesti paketoidut riskit kontolleen.
Köhler myöntää harrastavansa itse vain kiinteäkorkoisia sijoituksia. Toisaalta hän rauhoittaa, ettei nykyistä kriisiä voi verrata 1929 pörssiromahdukseen. Rahamarkkinat ovat nyt paremmin tietoisia ketjureaktioiden mahdollisuudesta.
Laiha lohtu. 1933 joka neljäs amerikkalainen oli työtön. Tarvittiin myös kunnon maailmansota, että talous alkoi taas vahvistua. Nykyisessä dominoketjussa olisimme siis juuri kokeneet pienen alkusysäyksen.
Maailman finanssikriisi järkyttää mutta ei yllättänyt. Markkinat ovat olleet jo pitkään yhtä läpinäkymättömät kuin niitä hallinnoivat, toisiinsa sumeasti kytketyt tietokonejärjestelmätkin. Kuplaa ennustettiin, vain ajankohtaa ja räjähdyksen valtavaa voimaa ei arvattu.
Lainaraha on kuin happea. Niinpä kun osakemarkkinat kaatuvat ja pankit romahtavat, kuka tahansa voi menettää työpaikkansa, kun firma ei enää saa mistään lainaa.
Uhka rahoitusmarkkinoilla vaikuttaakin samanlaiselta kuin ilmastonmuutoksessa. Vähättelijöitä ja sääntelyn vastustajia riittää joka lähtöön. He hidastivat Yhdysvaltojenkin täyskäännöstä kohti pankkien tukipakettia. Kansakunnan yhteishenki on kadonnut George W. Bushin kaudella niin tyystin, ettei presidentti saanut taakseen edes omiaan, vaikka rahoituskriisin jarrutusjäljet näkyivät jo selvinä.
Murroksessa kaivataan edelläkävijöitä, sellaisia kuin Marriner Eccles. Hänestä tuli 22-vuotiaana miljonääri ja 30-luvulla presidentti Franklin D. Rooseveltin mies. Yhdysvaltain valtionpankin johtajana Eccles ohjasi radikaalisti vastavirtaan. Hän ajoi jo ennen keynesiläisten aikaa sääntelyä yhteisen hyvinvoinnin nimissä.
Vaadittujen säästöjen sijaan Eccles, joka hyväksyi valtionvajeen vain lamatilanteessa, tuki työllisyyttä, koska sitä kautta voitiin vahvistaa kuluttajien ostovoimaa.
Nyt talouskaaoksen supersankariksi pyrkii Britannian pääministeri Gordon Brown. Amerikkalaisetkin adoptoivat brittien osakkeisiin sijoittavaa tukimallia, joka pakottaa pankit tosissaan harkitsemaan avuntarvettaan ja antaa valtiolle option rahastaa myöhemmin sijoituksensa pois.
Kansallisesta sääntelystä tulisi siis vain ohimenevä ilmiö.
Lisäturvaksi hankitaan globaalia maailmantalouden valvontajärjestelmää. Esimerkiksi Köhlerillä väikkyy mielessä rahoitusmarkkinoiden analyysi- ja hälytysjärjestelmä, johon yhdistettäisiin puuttumisstrategioita myös köyhyyttä ja ilmastonmuutosta vastaan. Brown kampanjoi samoin uutta, lahjomatonta valvonta-arkkitehtuuria.
Voisivatko siis maailman finanssiviisaat kehittää valuuttarahastosta rehdin isoveljen, kaikkivoivan interventioiden ihmekoneen? Vai tuottaako Bretton Woodsin kaivattu uutuusmallikin lopulta vain ikiliikkujan, yhä valtaisamman ketjureaktion romahtavia rahoituskuvioita.