Tänä vuonna Suomessa päästään pohtimaan ja luultavasti kinaamaankin sitä, mikä on kansallisesti arvokkainta kulttuuriperintöämme. Näin siksi, että Suomi liittyy kesään mennessä aineettoman kulttuuriperinnön suojelemista koskevaan Unescon yleissopimukseen.
Sen seurauksena suomalaisen perinteen osasia nostetaan tulevaisuudessa Unescon maailmanlaajuiseen luetteloon.
Mutta mitä on aineeton kulttuuriperintö? Pari esimerkkiä maailmanlaajuiselle listalle otetuista asioista: Argentiinasta tango, Kiinasta pekingiläinen ooppera, Ranskasta perinteinen juhla-ateria, Portugalista fado-laulu ja Espanjasta Kanariansaariin kuuluvalla La Gomeralla käytettävä ikivanha vihellyskieli.
Meillä toistaiseksi tunnetumpi Unescon lista on maailmanperintöluettelo. Sillä on kuitenkin ennen kaikkea aineellisia kohteita kuten merkittäviä rakennuksia tai historiallisia monumentteja, Suomesta muun muassa Suomenlinna ja Vanha Rauma.
Muutamia ehdotuksia Unescon aineettoman perinnön luetteloon on Suomessa jo heitetty esiin. Näihin kuuluu muun muassa suomalainen saunakulttuuri, kaustislainen kansanmusiikki, sahdin valmistus, saamelainen joiku, itkuvirret ja pitsinnypläys.
Herttaisimpiin ehdotuksiin kuuluu suomenpystykorva. Kieltämättä tuo pihojen kippurahäntä kuuluukin suomalaiseen elämänmuotoon etenkin maaseudulla.
Näyttää kuitenkin varmalta, ettei koirarotu listalle pääse. Syy on yksinkertainen. Koiraa on vaikea pitää aineettomana piirteenä. Siksi rodun ympärille pitäisi ainakin rakentaa jotain kulttuurisempaa ulottuvuutta.
Kaustislainen pelimanniperinne sopisi luetteloon hyvin, sillä se perinne elää eikä ole jähmettynyt paikoilleen. Sama koskee suomalaista saunakulttuuria, vaikka saunaa ei kaikkialla maailmassa ymmärretä ruumiin ja mielen puhdistautumisen paikkana vaan jonain aivan muuna.
Mutta onko vielä jotakin suomalaista kulttuuriperintöä, joka ansaitsisi paikan luettelossa?
Kun Argentiina ja Uruguay jo veivät tangon, niin pitäisikö Suomi tarjota listalle lavatansseja? Sekin perinne elää, ainakin jotenkuten. Heiveröinen elämäkin riittää, sillä tällaiset tapaukset voivat päästä Unescon luettelossa uhanalaisen kulttuuriperinnön listalle.
Entä letkajenkka? Se on aika puhtaasti suomalaista mutta ei taida olla järin elävää kulttuuria.
Suomalaisesta hengellisestä perinteestä listalle voisi tarjota kirkollisia kesäjuhlia. Jos vain yksi pitää valita, niin sitten suviseurat. Samanlaista hengellistä suurtapahtumaa ei löydy mistään muualta maailmasta.
Urheilun puolella kuninkuusravit ovat komea suomalainen perinne, mutta ne eivät ehkä silti erotu riittävästi muun maailman suurista raveista. Pesäpalloa voisi tarjota muuten, mutta puhdasta kilpaurheilua ei Unescon luettelossa näy olevan.
Perinneruokakulttuurin piirteitä listalla on monia, vaikkapa kroatialaisen inkiväärileivän valmistus. Perinneruokia on meilläkin kasapäin, mutta ne ovat hyvin paikallisia. Kalakukkojen tai klimppisopan valmistusta älköön siis listalle tarjottako.
Unescon hyväksymät aineettoman kulttuurin valinnat ovat kovin yleviä ja arvokkaita. Se johtaa pakosta ajatukseen, mik-seivät kyseenalaisemmat mutta elävät kulttuuripiirteet voisi nousta listalle.
Miten olisi suomalainen kateus? Ehkä hiukan liian epäkonkreettinen. Entä humalahakuinen juominen? Sitä harrastetaan kuitenkin muuallakin kuin täällä, ja se on pikemminkin kadottamisen kuin säilyttämisen arvoinen asia.
Erilaisia tapahtumia Unescon listalla on lukuisia. Puolangan pessimismipäivät on maailmanluokan idea, mutta perinne luultavasti vielä liian nuori ja hento. Siis tuskin hyvejää luetteloon ehdottaa, kun se ei kuitenkaan sinne pääse.