Meilläpä on yhteinen juhlavuosi, Oulun yliopistolla ja kaikilla 1950-luvun viimeisenä vuonna syntyneillä.
Oulun yliopisto aloitti toimintansa 60 vuotta sitten, vuoden 1959 syyskuun ensimmäisenä päivänä. Ajatus yliopistosta oli elänyt kauan, sillä jo 1900-luvun alussa Oulua esitettiin yliopistopaikkakunnaksi. Yliopistoseura perustettiin sata vuotta sitten taistelemaan ensin korkeakoulun ja sitten monialaisen yliopiston saamiseksi Ouluun. Seura toimii yhä, ja sillä on ollut iso rooli yliopiston toiminnan kehittämisessä.
Oulun yliopiston ensimmäisiä avajaisia juhlittiin lokakuun alussa 1959. Tuomiokirkon vieressä olleeseen NMKY:n tennishalliin mahtui 1 200 vierasta. Juhlasta kiinnostuneita oli kuitenkin paljon enemmän, ja siksi lyseon juhlasaliin ja luokkiin hankittiin televisiot, joista avajaisjuhlaa seurasi 700 kaupunkilaista. NMKY:n talo on purettu, ja ensi viikolla yliopiston juhlitaan muualla.
60 vuodessa yliopisto on lihonut. Niin me saman ikäisetkin olemme, mutta emme yhtä voimallisesti kuin korkeakoulu.
Yliopiston ensimmäisenä lukuvuonna opiskelijoita oli 424. Nyt heitä on noin 13 000, 30-kertainen määrä ensimmäiseen lukuvuoteen verrattuna.
Päätös yliopiston perustamisesta Ouluun oli kauas kantava ja merkittävä aluepoliittinen ratkaisu. Yhä suuremmaksi ja kansainvälisesti merkittävämmäksi kasvanut korkeakoulu on ollut avainasemassa kun pohjoista Suomea on rakennettu. Ilman yliopistoa Oulukaan ei olisi Oulu.
Yliopistolla on ollut suuri vaikutus yhteiskuntaan, mutta myös kaikkiin sen opiskelijoihin, entisiin ja nykyisiin.
Me yliopiston ikätoverit tulimme Ouluun 1970-luvun lopulla Muoniosta, Tervolasta, Vaasasta, Vaalasta tai ihan muualta. Muuttokuorma oli pieni, mutta hinku aloittaa oma elämä suuri. Me soitimme lennättimen harmaaseinäisestä puhelinkopista kotiin kerran viikossa tai silloin, kun rahat olivat loppu.
Me perehdyimme sopivassa määrin tieteen teorioihin ja tutustuimme Maslow`n tarvehierarkian portaisiin, mutta yhtä lailla me silloiset nuoret opimme toisiltamme ja toisistamme.
Me aloitimme opintomme kirkasotsaisina, intoa puhkuen ja luottaen tulevaisuuteen. Me saimme tehdä kesäisin töitä ja uskoimme vankasti, että töitä on sittenkin kun valmistumme. Olimme onnekkaita, sillä yleensä niin kävi.
Me saimme käydä lukiomme rauhassa. Meidän ei tarvinnut suorittaa itku kurkussa eikä menettää yöuniamme koulun takia. Me ehdimme elää nuoruuttamme. Jos osaamiskapeikkoja oli, ne ehti parsia vielä ylioppilaskirjoitusten alla.
Nykynuorten tilanne on huonompi. Kouluterveyskyselyn mukaan suomalaiset lukiolaiset ovat lopen uupuneita. Helsingin Sanomien hiljattain tekemän selvityksen mukaan lahjakkammista nuorista yli 91 prosenttia on kokenut lukioaikanaan kuormittavaa stressiä. Liki kuusi kymmenestä vastaajasta koki sitä jatkuvasti. Uupumus on erityisesti tyttöjen riesana.
HS:n kyselyyn vastanneet nuoret kertoivat uniongelmista, väsymyksestä ja stressin viemästä ruokahalusta.
Ei nuoren ihmisen elämän noin pidä mennä. Ei lukiolaisen tai nuoren opiskelijan arki saa olla sylipainia stressin, suorituspaineiden ja riittämättömyyden tuntemusten kanssa.
Nuoren pitää päästä elämään nuoren elämää eikä polttaa itseään loppuun jo ennen 20-vuotispäiväänsä. Sen ehtii oikein hyvin tehdä myöhemminkin.