Siinä he seisovat. Neljä alle kaksikymppistä nuorukaista, saman pikkukylän poikia, aikuisen elämänsä aamussa. He katsovat kameraan luottavaisesti, ujosti hymyillen.
On pyhä, sillä pojat ovat pukeutuneet parhaimpiinsa. Valkoinen paita, kravatti ja tummat housut. On alkukesä, heinikko on lyhyt ja valo kirkas.
Valokuva on 1930-luvun lopusta. Pian kolme kuvan nuorukaisista lähtee sotaan. Oikeanpuolimmaista, vähän muita nuorempaa, ei kutsuta rintamalle.
Yksi kolmesta sotilaasta ei tule kotiin. Hän kaatuu Ihantalassa vuonna 1944. Muut kaksi palaavat vuosien päästä, liikaa nähneinä. Elämä alkaa alusta. Savottaan pitää lähteä, maata viljellä ja rakentaa. Tekemistä riittää, jokainen käsipari on tarpeen.
OECD eli teollisuusmaiden yhteistyöjärjestö julkaisi hiljattain uusimman koulutusvertailunsa. Järjestön antama kuva Suomesta on ruma. Jos valokuvaan asettuu viisi 20–24-vuotiasta suomalaista miestä, yksi heistä on vaarassa syrjäytyä siksi, ettei hänellä ole töitä tai opiskelupaikkaa.
OECD:n mukaan 21 prosenttia suomalaisista nuorista miehistä oli viime vuonna joutilaana, eikä nuorten naistenkaan tilanteessa ollut kehumista.
Opiskelupaikatta ja ilman työtä jääminen tarkoittaa kasvanutta vaaraa joutua jo aikuisen elämän alkumetreillä yhteiskunnan ulkokehälle. Kun sinne ajautuu, luvassa on lisää ongelmia.
Vuosikymmenen aikana tapahtunut muutos huonompaan on suuri. Suomalaisten nuorten miesten tilanne on teollisuusmaiden heikoimpia. Vain viidessä maassa se on vielä huonompi.
Kuvan nuorukaisista tuli sodan käyneitä miehiä. Heiltä vaadittiin paljon ja paljosta he luopuivatkin.
Aikuisuutensa alussa nyt olevien nuorten elämä on eri tavalla rankkaa kuin ennen. Heidän ei tarvitse lähteä sotaan eikä kärsiä sen seurauksista, mutta heiltä vaaditaan muuta. Heidän Ihantalansa on erilainen ja sankaruus toisenlaista.
Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä nuoren ihmisen polku tulevaisuuteen oli suora ja monesti myös ennalta linjattu. Koulunkäyntiä karttava tiesi, että lapiomiestä tarvitaan tai että savotasta löytyy töitä.
Jos opiskelu maistui tai oli mahdollista, koulutuspaikka yleensä löytyi. Opintoputken päässä väikkyi varma työsuhde. Tuleva näytti mennyttä valoisammalta.
Nykynuoren on vaikea löytää edes polun alkua. Reittiä joutuu haparoimaan ja joskus palaamaan takaisinkin. Polun toinenkin pää näyttää pimeältä.
Vastuuta omasta tulevaisuudesta pitää ottaa varhain. Kilpailu paikasta auringossa alkaa jo yläasteella. Tulevaisuus ahdistaa ja pelottaa sitä enemmän, mitä vähemmän kotoa saa tukea.
Kukaan ei halua syrjäytyä. Jokainen itsensä tarpeettomaksi kokeva nuori on menetys. Yhteiskunnan pitää tehdä kaikkensa, että matkan varrelle sortuneita on mahdollisimman vähän.
Taisteluun nuorten tulevaisuuden puolesta tarvitaan kaikkia. Lapsia, etenkin poikia, pitää kannustaa käymään koulunsa kunnialla. Vanhempien pitää kantaa vastuunsa nuorten tukemisessa. Jos heistä ei siihen ole, toisten täytyy auttaa.
93-vuotias veteraani katsoo nuoria miehiä valokuvassa. Hän muistaa heidät kaikki, naapurinsa ja nuoruusajan kaverinsa. Kertoo, ketä kylästä kaatui ja miten sodasta selvittiin.
Hän kysyy ääneen, ovatko ihmiset kaikesta hyvästä huolimatta sittenkään onnellisempia nyt kuin 70 vuotta sitten.
Kolumni