Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Armas aika joutui taas, koulujen lukuvuosi on huomenna päättymässä. Uusia ylioppilaita saadaan tällä kertaa noin 30 000. Siinä on kolmannes enemmän kuin yliopistot ja muut tiedekorkeakoulut ottavat syksyllä vastaan uusia opiskelijoita. Kaikki tietävät kylläkin, että samassa jonossa näiden tulokkaiden kanssa yliopistoon hamuamassa on pilvin pimein muutakin väkeä, kuten edellisten vuosien uusia ylioppilaita.
Aika vähällä ajattelulla pystyy kuka tahansa oivaltamaan, että yliopistolla, lukiolla ja peruskoululla on jokin keskinäinen koulutuksellinen yhteys. Avatuista rinnakkaisväylistä huolimatta Suomen lukiolaitos tuottaa valtaosan meikälästen tiedekorkeakoulujen opiskelijoista. Peruskoulu puolestaan tuottaa oppilaat lukioon.
Peruskoulu ja lukio vastaavat yhdessä siitä, millaista opiskelija-ainesta, millaiset valmiudet saavuttaneita yksilöitä yliopistot ja muut tiedekorkeakoulut saavat koulutettavikseen.
Peruskoulu-uudistus oli 1970-luvun suuria hankkeita. Tarkoitus oli taata kaikille oikeus yhdenvertaiseen peruskoulutukseen asuinpaikkaan ja perheen tulotasoon katsomatta. Samalla haluttiin huolehtia siitä, että väestön lahjakkuusreservit saadaan kaikki käyttöön yhteiseksi hyväksi.
Suomen peruskoulu saa korkeita arvosanoja kansainvälisessä arvionnissa, mikä merkitsee, että meillä koko ikäluokan osaamistaso on parempi kuin Euroopassa keskimäärin. Se on hyvä suoritus, osoittaa hyvinvointivaltion korkeaa astetta - mutta riittääkö se kaikkeen?
Lapset ja nuoret ihmiset ovat erilaisia. Yksilöiden taipumukset, lahjakkuuden lajit poikkeavat toisistaan. Tämä koetettiin peruskoulussa aluksi ottaa huomioon tasoryhmien järjestelmällä, erityisesti niin sanotuissa välineaineissa eli matematiikassa ja kielissä. Korkeammat tasokurssit loivat perustaa lukion opinnoille.
Tasoryhmät poistettiin myöhemmin yhdenvertaisuussyistä, erityisesti kai siksi, että pojat olivat taipuvaisempia kuin tytöt valitsemaan matalia tasokursseja. Eräiden arvioiden mukaan tasokurssien poisto laski selvästi peruskoulun yleistä vaatimustasoa: koko järjestelmä etenee nykyisin paljossa heikoimpien oppilaiden edellytysten mukaan.
Peruskoulun jälkeen kynnys lukioon alkaa moniaalla olla silkka muodollisuus. On lukioita, joihin pääsyyn edellytetään peruskoulun päättötodistukselta vain keskiarvoa 7, vieläpä laskettuna kaikkien aineiden, myös niin sanottujen harjoitusaineiden arvosanoista. Sisään tulee heikkoine tietoineen nuoria ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä tahtovat. Monet keskittyvät lukiovuosinaan lähinnä vanhojen tansseihin ja penkkaririehaan, ja päätyvät sitten neljän approbaturinsa kanssa esimerkiksi kaupan kassalle.
Kaikki lukiolaiset eivät tietysti alun perinkään aio pyrkiä yliopistoon, vaan muille aloille, joilla pohjaksi vaaditaan ylioppilastutkinto. Lukion yleissivistävästä tehtävästäkin puhutaan edelleen. Kovin moneen suuntaan pitäisi nykylukion revetä - ja millä eväillä?
Erään arvion mukaan vain kolmannes lukion oppilaista pystyy vaivatta omaksumaan lukion kurssit. Muut kompastelevat, monet pahastikin. Alansa hienosti hallitsevien opettajien työpanos menee ruuhkaisessa lukiossa takertelevien luusereitten hoitamiseen.
Peruskoulun arvosteluperusteet ovat kaikille oppilaille löyhemmät kuin ne mitä lukiossa sovelletaan. Seurauksena on, ettei välineaineiden opinnoissa ole peruskoulusta lukioon selvää jatkumoa vaan siihen väliin aukeaa kuilu. Lukiossa pitäisi jo alkajaisiksi osata jotain, mihin peruskoulussa ei kuitenkaan päästy.
Lukion kurssimuotoisuus panee oppilaiden enemmistön kovalle koetukselle. Tähän järjestelmään siirtymisen piti olla johdatus yliopisto-opintojen mallin mukaiseen maailmaan, mutta lukioikäisistä monelle järjestelmän hallinta ja hyödyntäminen näyttää olevan ylivoimaista. Todellisuudessa lukio on useilla pidentynyt neljäksi vuodeksi, ja seuraavan asteen opintojen aloittaminen vastaavasti lykkääntynyt. Välineaineissa, kuten kielissä, lukion kurssimuotoisuus pitkine opintokatkoineen on selvästi vahingoksi.
Lukiossa ei jäädä luokalle, niin kuin vanhassa oppikoulussa, missä ei päästetty kahdeksannelle ja yliopilaskirjoituksiin epävarmoja tapauksia. Nykylukiossa monelta jää ylioppilaslakki lukuvuoden päättyessä saamatta, koska suorituksista puuttuu vielä vaadittuja kursseja.
Lukion päättäneistä osa aikanaan valikoituu yliopistoihin, useimmiten kokonaan tai osin tiedekuntien ja laitosten omien valintakokeiden perusteella. Karsinta on kova, vain osa pyrkijöistä otetaan sisään. Hyväksytyt eivät tosin järkiään kaikki ole mitään superyksilöitä vaan sitkeästi ja usein pitkäänkin pääsykokeisiin ja juuri niihin valmentautuneita. Pääsykokeisiin lukeminen taas ei korvaa lukiossa jääneitä vajauksia. Tiedekunnissa ja laitoksissa joudutaan järjestämään opiskelijoille pakollisia kursseja siinä, mikä olisi jo peruskoulussa ja lukiossa pitänyt omaksua, kuten yhteiskuntatieteiden puolella kielissä. Törmätään myös yksittäistapauksiin, joissa äidinkielen perustaito on opiskelemaan päässeellä kurjassa jamassa, puuttuu kielen hallinta ja kyky kutakuinkin virheettömän asiatekstin tuottamiseen.
Päätelmät edellä sanotusta? Kun puhutaaan yliopistojen kehittämisestä, pitäisi miettiä myös koululaitoksen tehtävää ja mahdollisuuksia. Harkittava olisi esimerkiksi tasokurssien palauttamista peruskouluun ja sitä, onko lukioon luotava omat linjansa niille, jotka todella ja vakavasti suuntautuvat tiedekorkeakouluihin. Sen pystyisi julkinen koululaitos kyllä järjestämään. Pitää vain tietää mitä halutaan.