Carson Robinson leikkasi sanomalehdestä traagisen uutisen, käytti kollaasitekniikkaa ja kirjoitti loppuun moralisoivan säkeistön. Siinä laulutehtailijan hittiresepti.
Oululainen folk-persoona ja muusikko Juha Varjo ei lämpene ajatukselle, että Matti Nykänen kuitenkaan sopisi kaupunkilaiseen kantrilyriikkaan.
"Osittain folk-innostuksen myötä kantrimusiikissa nousi jakso, jolloin taitavat kirjoittajat tehtailivat legendalauluja eli ei-aitoja kansanlaulujäljitelmiä. Todellisuudesta napattiin aineksia ja näitä sitten käännettiin myös suomalaisiksi versioiksi ymppäämällä sanoituksiin kotoisat nimet ja paikat", Juha Varjo valottaa kantri- ja folklyriikan monimuotoista historiaa.
Urbaanissa folk-lyriikassa on kyse tiettyyn tapahtumaan liittyvistä sanoituksista. Etenkin 1960-luvulta löytyy paljon esimerkkejä, vaikka Bob Dylan.
Ensimmäisen tunnetun legendalaulun The Battle of New Orleans kirjoitti Jimmy Driftwood, koska hän halusi opettaa lapsille historiaa laulamalla. Sittemmin seurasi sota-aiheisia lauluja. Samaa ideaa toteutti Merle Davis kaivoslauluillaan ja Johnny Cash lännentarinoillaan.
"Teemoja vanhasta vuoristolaistraditiostakin on säilynyt: epäonnistuneesta rakkaudesta kärsiminen, kuoleman jälkeinen vapautus ja koti-ikävä", Juha Varjo sanoo.
Ilmeneepä sekin, että suomalaisten 1970-luvun mummojen rakastama Kodin kynttilät -veisu on ehtaa kantria: Kaveri istuu vankilassa ja muistelee, miten kotilaaksossa oli mukavaa iltaisin, kun ikkunoihin sytytetään öljylamput ja äiti odottaa lampun valossa jälkikasvuaan. Poika tietää, että hän voi palata kotiinsa ainoastaan unelmissaan.
Sanoituksissa yksi juonne on kaupungin ja maaseudun välisen ristiriidan kuvaaminen sekä päivän politiikka.
"Kantrimusiikki kehittyi etelävaltioissa, joissa monen oli pakko lähteä kaupunkeihin, kun kotifarmi ei enää elättänyt. Teollistumisen myötä, 1920-luvun jälkeen, pohjoiset liikemiehet vyöryivät etelään. Työpäivät olivat pitkiä, lapsityövoiman käyttö häikäilemätöntä, työsuojelu olematonta. Olematon toimeentulo kotifarmilla tavallaan vaihdettiin teolliseen kurjuuteen sahoissa ja tekstiilitehtaissa. Maalta tulleisiin kaupunkiväestö tietenkin suhtautui hyvin halveksuvasti. Ja siihen lohduksi tuli musiikki.
Ehtaa tavaraa
"Kyllä Matti Esko ja Kari Tapio suomalaisen mittapuun mukaan ovat kantrilaulajia", Juha Varjo tuumaa ja naureskelee saunareissullaan kuulemaansa kotimaista iskelmämusiikkia ja sen herättämiä mielikuvia: Jos laulu olisi englanniksi, biisi kääntyisi mollista duuriin, ja taustalle saataisiin pedal steelit, olisi kyseessä honky tonky -kantri.
Yhdessä humoristisista lauluista kaveri tulee kaupunkiin tuomaan tuotteitaan myytäväksi markkinoille. Sitten hummataan koko yö, rahat katoavat johonkin ja kaveri toteaa aamulla taskut tyhjinä ja pää kipeänä: Olisinpa jäänyt vankkurileirille enkä lähtenyt kirkkaiden valojen perään.
Nykyisen kantrin valtavirta on honky tonky, jossa lauletaan rakkaudesta, viinan juonnista ja pettämisestä. Kielletyistä sukupuolisuhteista laulettiin vielä 1960-luvun alussa matalalla profiililla, mutta 1970-luvulle tultaessa sanoitukset olivat rohkeita. Skinsongs tarkoittaa seksilauluja, joissa sukupuoliseikkoihin vihjataan jo melkoisen avoimesti.
Kysymykseen tyypillisestä kantrilaulajasta tai fanittajasta Juha Varjo tuumaa, että valttikortit ovat luonnollisuus ja rehellisyys. Stereotypioita toki on, kuten nahkaliivi, buutsit ja stetson, mutta näitä ei tarvita.
"Se on tietty rentous. Hank Williamsin sanoin se on rehellisyys. Ihmisen täytyy olla aito. Kantrista puuttuu sarkasmi", sanoo emeritus vuoden folkpersoona Juha Varjo.