Runsas viikko sitten Lapin yliopistolla järjestettiin nimekkään alustajajoukon siivittämänä seminaari, jonka teemana oli aluepolitiikka ja yhteiskuntavastuu. Muutamat puhujista haikailivat takaisin 1970- ja 1980-lukujen aikaan, jolloin Suomessa valtion aluepoliittiset tukitoimet yritystoiminnalle ja työllistämiselle olivat mittavia.
Moni pohjoisen yritys voikin kiittää tuon ajan aluepolitiikkaa pääsystään alkuun. Hyväkään aluetuki ei silti ole taannut yritykselle jatkuvuutta. Vain yritykset, joilla on ollut kannattava liikeidea ja halua menestyä, ovat jääneet elämään.
Lapissa oli 1990-luvun alussa noin 85 000 työpaikkaa. Viime vuosikymmenen lama vei niistä runsaat 20 000. Valtion työpaikoista hävisi pohjoisesta peräti puolet. Yksityinen yritystoiminta on luonut uusia työpaikkoja, mutta julkiset työpaikat ovat yhä vähentyneet.
Tänä vuonna Lapissa on noin 68 000 työpaikkaa, mikä merkitsee sitä, että vain runsas puolet työikäisistä lappilaisista on työssä. Koko Pohjois-Suomen osalta luvut eivät juuri ole häävimmät ehkä Oulua lukuun ottamatta. Kun Matti Vanhasen hallitus on asettanut tavoitteeksi, että suomalaisista tulevina vuosina 75 prosenttia on työssä, se tuntuu Pohjois-Suomen näkökulmasta lähes saavuttamattomalta.
Tämän hetken työpaikoista kertovien lukujen valossa kuva pohjoisen mahdollisuuksista näyttää synkältä. Onko vika Helsingin herroissa, jotka eivät ymmärrä, mitä maakunnat tarvitsevat?
Nyt harjoitettavan aluepoliitiikan mukaan maakunnallisten liittojen tehtävänä on huolehtia aluekehitystyöstä. Muotiin on tullut omaehtoinen kehittäminen ja osaamiseen satsaaminen, joita on toistettu uuvuksiin saakka. Periaate tällaisessa kehittämistyössä on aivan oikea. Maakuntien itsensä on tiedettävä, mitä ne tahtovat, tehtävä omat kehittämissuunnitelmansa ja hoidettava niille rahoitus. Samalla tämä on johtanut siihen, että maata ei enää kehitetä kokonaisuutena, vaan jokainen alue ja kunta käy omaa selviytymistaisteluaan pääasiassa omin voimavaroin.
Euroopan unionin ohjelmatyö on työllistänyt maakunnan toimijat. Ohjelmien rustaaminen, rahoituksen hankkiminen, maksatusten valvominen, tarkastuskertomusten laatiminen ja muut rutiinit sitovat valtavasti pohjoisen henkistä ja aineellista pääomaa. Siitä, kuinka hyvin ohjelmatyössä on onnistuttu, voidaan perustellusti olla monta mieltä. Selvää on, ettei tällainen kehittämistyö olisi onnistunut ilman toimijoiden hyvää yhteistyötä, verkostoitumista. Projektiyhteistyö osataankin pohjoisessa jo niin hyvin, ettei tarvitsisi enää hokea, että pitää tiivistää yhteistyötä.
Tähän asti EU on tukenut Itä- ja Pohjois-Suomen kehittämistyötä rakennerahasto- ja maataloustukivaroin. Tilanne väistämättä muuttuu, kun uudet EU:n jäsenet tulevat mukaan. Silloin meidän pohjoissuomalaistenkin on osaltamme kannettava vastuuta EU:n uusien ja meitä köyhempien alueiden kehityksestä.
Nykyisen markkinaehtoisen aluepolitiikan aikana toiveet valtion suuremmasta vastuusta alueiden kehityksestä tuntuvat hurskastelulta. Poliitikkojemme mahdollisuudet puuttua asioihin ovat rajalliset ja valtion budjetit tuntuvat pysyvän kireinä. Niistä ei suuria kehittämispanoksia alueille heru. Toki paljon enemmän saataisiin aikaan pohjoisenkin näkökulmasta, jos valtion olemassaolevia kehittämisrahoja kuten teknologiarahoitusta suunnattaisiin oikeudenmukaisemmin.
Paljon keskustelua herättänyt valtion keskushallinnon tehtävien alueellistaminen tuntuu sujuvan mallikkaasti lähinnä vain lahden toisella puolella Ruotsissa, jossa pääministeri Göran Perssonin hallitus äskettäin tuli julkisuuteen Norrbotteniin suunnatulla yli 900 miljoonan kruunun alueellistamisohjelmalla, joka sisältää sekä Norrbottenin liikenneyhteyksien parantamista että valtion tehtävien alueellistamista. Ainoaksi alueitten vahvuudeksi Suomen pohjoisessa on jäänyt toive, että täällä toimivilla yrityksillä menisi hyvin. Silloin myös aluetaloudessa pärjätään.
Tulevina vuosina eläkkeelle lähtevien määrä nousee nopeasti. Pohjois-Suomi eläköityy muuta maata nopeammin. Tulossa on nuorten aika työelämässä. Lähivuosien suurin kysymys on, miten erilaiset pohjoisen työyhteisöt; yritykset, kunnat ja valtio kiinnostavat nuoria osaajia. Perusvalintoja tehdään jo tänään, kun nuoret hakeutuvat koulutukseen.
Rovaniemen seminaarissa Tampereen yliopiston professori Markku Sotaranta totesi yliopistojen tärkeimmäksi tehtäväksi huolehtia perusopetuksesta ja kouluttaa osaajia. Hän katsoi, että sellaiset paikkakunnat, joissa on suvaitseva henki ja joissa erilaisia mielipiteitä arvostetaan, pärjäävät ja saavat osaajia niin kotimaasta ja kuin ulkomailta.
Tutkijan puheenvuoro sai ajattelemaan, miten salliva ja erilaisia mielipiteitä arvostava ja erilaisuuteen kannustava ilmapiiri on meillä Pohjois-Suomessa? Vai mahtuuko pohjoiseen vain yksi oikea mielipide kerrallaan niin kuin Rovaniemen horisontista tarkasteltuna välistä tuntuu, kun on seurannut keskustelua luonnonsuojelusta tai vaikkapa saamelaiskysymyksistä.
Tänä päivänä eivät ainoastaan valtiot kamppaile yrityksistä ja työpaikoista keskenään. Samaa kilpailua käydään myös alueiden ja maakuntien kesken ja sisällä. Tästä näkökulmasta paikkakunnan ilmapiirillä on suuri merkitys.
Murrosajasta on puhuttu viimeiset kymmenet vuotta, mutta onko muutoksen mahdollisuuksiin osattu tarttua? Yritykset ovat tämän tajunneet. Siitä kertovat monet pohjoisen menestystarinat niin pienten kuin suurten toimijoiden puolelta.
Julkishallinnossa muutokset ovat tapahtuneet jähmeästi tai jääneet kokonaan toteutumatta. Kuitenkin valtion ja ennen muuta kuntien viranomaisilla on yhä suuri rooli pohjoisessa elinkeinoelämän edellytysten luojana. Nurkkakuntaisuuteen ja sisäänlämpiävyyteen ei ole varaa.