Ikään liittyvä uutinen viime päiviltä:
Euroopan vanhin asukas, ranskalainen Marie-Therese Bardet täytti 114 vuotta. Kunnioitettava ikä, mutta hänellä on vielä kirittävää, jos aikoo päihittää maannaisensa Jeanne Calmentin. Tämä kuoli vuonna 1997 ehdittyään 122 vuoden ikään.
Suomen kaikkien aikojen vanhin ihminen Lempi Rothovius eli 112-vuotiaaksi. Yli 100-vuotiaita on Suomessa nyt lähes 700.
Toinen ikään liittyvä uutinen:
Suomen sosiaalidemokraattinen puolue valitsi puheenjohtajan, puoluesihteerin ja kolme varapuheenjohtajaa. Viisikon keski-ikä on hieman yli 34 vuotta. Nuorin, Eero Vainio, on 25-vuotias.
Tilastokeskuksen Tieto & Trendit -lehden mukaan nykyisistä 35-vuotiaista naisista joka viides elää satavuotiaaksi, miehistä jonkin verran harvempi. Tieto avaa huimia näkyviä siitä, kuinka pitkään SDP:n nykyinen ykkösviisikko voi jatkaa tehtävässään, jos luottamusta riittää.
Mutta niinhän se ei mene. Kahdeksankymppinen, saati yhdeksänkymppinen, politiikan huipulla, sehän on aivan mahdoton ajatus. Eihän sen ikäisellä toimi ajatus, eikä mikään muukaan! Kekkosen kaudella nähtiin, että siinä menee sekä maan että johtajan maine.
Tässä kohdassa voi kuitenkin suunnata katseen Välimeren pohjukkaan. Siellä istuu demokraattisesti valittuna presidenttinä poliitikko, jota voi luonnehtia demariksi. Kyseessä on Israelin presidentti Shimon Peres. Ikää maansa politiikan kestokasvolla on 88 vuotta.
Peres hoitaa työtään täydellä höyryllä, antaa haastatteluja, ottaa kantaa maansa sisäpolitiikkaan ja Lähi-idän tilanteeseen ja tekee ulkomaanmatkoja.
Peresin seitsenvuotinen kausi päättyy vuonna 2014, ja maassa on heitetty ilmaan ajatus kaiken nähneen poliitikon jatkokaudesta. Peres itse on ajatuksen kohteliaasti torjunut.
Peres on poliittisten johtajien joukossa toki ääriesimerkki, ilmeisesti tämän hetken vanhin vallassa oleva valtionpää. Mutta hän antaa silti hämmentävän vertailukohdan sille, mikä näyttää olevan valttia Suomen poliittisessa elämässä henkilövalintoja tehtäessä: paljon muulla ei niin väliä, kunhan on nuori.
Kyse on tietysti imagoasiasta. Vanhemman henkilön valitseminen voisi synnyttää kuvan siitä, että puolueella ei ole elinvoimaa eikä tulevaisuutta. Näissä tilanteissa harva muistaa samojen puolueiden kannanottoja iän arvostamisesta.
SDP:n valintojen hassunkurisuus tulee siitä, että puolueen kannattajakunta on maan vanhinta. Puolueessa se on nähty ennen kaikkea vaaran merkkinä. Siitä tuoreet henkilövalinnatkin kertovat.
Demarien kohdalta pitää tosin muistaa se, että puolue uskalsi asettaa ehdokkaakseen viime talven presidentinvaaliin seitsenkymppisen Paavo Lipposen. Ehkä Lipposen laiha menestys sai puolueväen vain yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että vanhojen osa on väistyä.
Mutta ei tässä ole kyse ainoastaan sosiaalidemokraattien asennevammasta. Keskustan Tuomo Puumala, 30, voisi olla ihan hyvä mies puheenjohtajaksi, mutta omituiselta tuntuu, että hänen valintaansa perustellaan tarpeella saada puolueen johtoon sukupolvenvaihdos.
Edellinen puheenjohtaja Mari Kiviniemi ei nyt kuitenkaan ollut kuin 43-vuotias.
Entä kokoomus? Sen puheenjohtaja Jyrki Katainen on useaan otteeseen vedonnut työnantajiin ikäsyrjinnän kitkemiseksi. Viimeksi näin tapahtui huhtikuun puolivälissä. Siinä vaiheessa joku huomasi nostaa julkisuuteen Kataisen oman avustajakunnan kokoonpanon valtioneuvoston kansliassa: kaikki alle 50-vuotiaita, ikäpresidenttinä valtiosihteeri Olli-Pekka Heinonen, 47.
Pieni esimerkki siitä, mitä eliniän piteneminen mahdollistaa: Yhdellä suurista kirkollisista kesäjuhlista, Haminan lähetysjuhlilla ensi sunnuntain saarnan pitää tässä kuussa 100 vuotta täyttävä rovasti Päivö Parviainen. Takuuvarmasti häntä kuunnellaan keskittyneemmin kuin kuunneltaisiin 30- tai 50-vuotiasta teologian tohtoria tai jumaluusopin dosenttia.