Mozartin Requiem avasi pääsiäiseen valmistautumisen. Se johdatti poismenneiden muistamiseen tällä kertaa pääosin nuorten esityksenä. Madetojan musiikkilukion sekakuoro, Sibelius-lukion kuoro sekä musiikinopiskelijoiden sinfoniaorkesteri Festivo antoivat musiikillista hengenravintoa yleisölle öiseen aikaan, ja tuomiokirkko oli ääriään myöten täynnä.
Jotkut läsnäolijat eivät pystyneet sen paremmin musiikin kuin toisten kuulijoiden tai esiintyjienkään kunnioitukseen. Monien kikattavien ja supattavien ja/tai taukoamatta tekstiviestejä näpylöivien nuorten neitojen olisin suonut jääneen pois kirkosta, jos kerran musiikki ei kiinnostanut.
Esitys ylitti kuitenkin monta kuulemaani aikuisesittäjien versiota. Puolentoistasadan laulajan kuoro oli hyvin valmistautunut Johanna Kemppaisen ja Marjukka Riihimäen johdolla. Kuoro vakuutti osaamisellaan ja energiallaan.
Miesaineksen vähäisyys (vain kolmisenkymmentä laulajaa) aiheutti sen tutun tilanteen, että jykevä satsi jäi toivottua vienommaksi. Naisäänten ilmaisussa oli myös hiven toivomisen varaa, sillä etenkin tämäntyyppisessä tulkinnassa sopraanot saisivat paikoitellen miltei sumeilematta "paahtaa täysillä", jotta ratkaiseva korkeiden äänten hurmos saavuttaisi huippunsa.
Kapellimestari Rauno Rännälin suhteen suurin kiitos irtoaa termeillä huolellisuus ja selkeys. Rännäli teki erinomaisesti rohkeaa ja hallittua työtä nuorten taiteilijoiden kanssa, joten ahdistuksen hetkiä ei tarvinnut kokea edes vaarallisimmissa paikoissa.
Solistikvartetti Virve Karén, Mari Klemettilä, Kari Kanniainen ja Kari Kaarna oli tasapainoinen ja taitava nelikko. Ainoa puutos tulkinnassa oli volyymin vähäisyys.
Kun Mozartia tulkitaan tällaiseen puoliromanttiseen tyyliin, pitäisi solistien uskaltaa tarvittavissa kohdin rohkeasti "pauhata" sen minkä rahkeista irtoaa. "Kamariversiot" ovat ihana luku sinänsä, mutta puolitoistasataisen kuoron ja suuren orkesterin edessä vakuuttaakseen solisteista pitäisi irrota enemmän ääntä.
Karénin helmeilevä sopraano ja Kaarnan ilmeikäs basso nousivat eniten edukseen. He hoitivat myös kvartettiosuutensa sikäli suvereenisti, että miltei kaikki kuului niinkuin pitikin. Kari Kanniaisen lyyrinen tenori ja Mari Klemettilän aistikas mezzo hukkuivat paikoin toisten laulajien tai orkesterin alle. Harmi!
Kokonaisuutena Requiemin suurin vaikutus syntyi yhtenäisyydestä ja tasapainosta. Usein kuulee esityksiä, joissa solistit ovat huikeasti tasokkaampia kuin kuoro, tai toisin päin, mutta nyt kumpikaan ei nyt suvereenisti "peitonnut" toista, vaan yleisilme oli tasapainoinen, sulokas ja koskettava. Hieno ja tulkinnallisesti kypsä kokonaisuus.