Suomessa on tällä hetkellä monenlaista nuorisoa. Poissa ovat ne sodanjälkeiset ajat, jolloin ilta toisensa jälkeen kokoonnuttiin urheilukentälle juoksemaan, hyppimään ja pelaamaan. Kaikki olivat tervetulleita, eikä keneltäkään lisenssimaksuja kysytty.
Maailmankatsomuksen mukaan tosin jakaannuttiin svullilaisiin ja tullilaisiin ja kenttävuorotkin jaettiin sen mukaan. Harrastuksissa ei ollut suurempaa eroa. Oltiin yhteisöllisiä ja toimittiin kolmannella sektorilla, vaikkei näitä sanoja silloin tunnettukaan.
Eri ryhmiin jakaantuminen saattaa nykyisin alkaa hyvin varhain. On lapsia, jotka jo ennen kävelemään oppimistaan ovat asuneet Brysselissä ja viettäneet lomansa Thaimaassa. Heistä kasvatetaan kielitaitoisia, suvaitsevaisia, hyvin käyttäytyviä maailmankansalaisia, jotka voivat työskennellä missä päin maailmaa tahansa. Ainoana huolena vanhemmilla näyttää olevan se, kasvaako lapsesta irrallinen, ei minkään maan kansalainen, kuten Merja Rehn kolumnissaan pohti (Apu 14.4.2011).
Toisessa päässä on se 1/5 pojista, joka on jäänyt pelkän peruskoulun varaan ilman minkäänlaista ammattikoulutusta. Joka kuudes 23-vuotias ei ole työelämässä eikä koulutuksessa. Vuonna 2008 nuoria oli 60?000. Samaan aikaan, kun puhutaan työvoimapulasta ja työurien pidentämisestä, kymmenettuhannet parhaassa työiässä olevat nuoret ihmiset ovat kadonneet näkymättömyyteen yhteiskunnan valtavirrasta.
Pahimmassa tapauksessa he löytyvät pienten paikkakuntien hautausmailta kuka milläkin tavalla päivänsä päättäneenä. Itsemurhaan päätyy Suomessa yhä tuhatkunta ihmistä vuodessa, siis kolme joka päivä. Tässä tilastossa olemme kolmantena Latvian ja Unkarin jälkeen.
Harvaan asutussa maassa ongelmat nähdään usein vain yksityisasioina, vaikka kysymyksessä olisi yhteiskunnallinen ongelma. Yksittäinen ihminen voi toivottomuudessaan hiljaisesti tuhoutua metsien kätköissä, mutta kun sadattuhannet toimettomat ja turhautuneet nuoret lähtevät kaduille, alkavat yhteiskunnan rakenteetkin järkkyä.
Muinaiset roomalaiset kuitenkin jo tiesivät ratkaisun tähänkin ongelmaan, sillä nuorten miesten legioonat eivät suinkaan kaiken aikaa sotineet, vaan suurimman osan aikaa olivat valtakunnan rajoilla paikoillaan.
Jos nuorilla miehillä ei ollut mitään tekemistä, alkoivat he ryypätä ja tapella. Niinpä miehet pistettiin töihin. Ryhdyttiin rakentamaan kaupunkeja ruutukaavoineen, portteineen, temppeleineen, kylpylöineen ja teattereineen.
Valistuneet vanhemmat ovat aina kasvatuksessa tajunneet henkisen liikkuvuuden ja maailmankuvan laajentamisen tärkeyden.
1600-luvulla englantilaisten aatelispoikien ei suinkaan annettu jäädä kartanoihinsa makaamaan, vaan heidän kasvatukseensa kuului tehdä kuukausia tai vuosia kestänyt suuri ulkomaanmatka "grand tour". Suuntana oli usein Italia tai Kreikka, jossa tuli tutustua eurooppalaisen kulttuurin alkujuuriin.
Tarkoitus oli antaa opintoihin eräänlainen loppusilaus. Matka saattoi suuntautua myös maailman merille aina Australiaa myöten. Tosin näistä opintomatkalaisista oli usein todellisille tutkimusmatkaajille enemmän riesaa kuin hyötyä, mutta taloudellisesti ja sosiaalisesti oli edullista ottaa heidät mukaan.
Kylmän sodan aikana nuorison liikkuvuudella puolestaan oli suoraan poliittisia tavoitteita. Sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat kouluttivat yliopistoissaan tuhansittain afrikkalaisia ja aasialaisia opiskelijoita.
Tällä hetkellä Euroopan uniollakin on omat ohjelmansa opiskelijoiden ja opettajien liikkuvuuden takaamiseksi. Näillä ohjelmilla on myös poliittiset taustansa. Pyrkimyksenä on Euroopan maiden tieteellisen ja koulutuksellisen yhteistyön tehostaminen.
Myös erilaiset järjestöt, kuten rotarit ja leijonat lähettävät lapsiaan maailmalle. Useat uskonnolliset järjestöt toimivat niin ikään maailmanlaajuisesti. Kukaan tuskin on voinut olla törmäämättä siististi pukeutuneisiin amerikkalaisiin mormoonipoikiin.
Henkinen liikkuvuus on tärkeää ja sitä auttaa, jos myös fyysisesti pystyy liikkumaan.
Suomalaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin rakenteita, jotka sitovat ihmisiä paikoilleen. Sosiaaliturva on rakennettu siten, että koko putki menee sekaisin, jos ottaa pätkätöitä vastaan.
Toisaalta on myös niitä, jotka katsovat, ettei heidän tarvitse ottaa vastaan kuin kapea-alaista oman alansa työtä 60 kilometrin säteellä asuinpaikastaan. Jotkut eivät katso voivansa muuttaa kehäkolmosen ulkopuolelle ja jotkut eivät sen sisäpuolelle.
Sitten on vielä niitäkin, jotka kuvittelevat, että elämme jo sellaisessa utopistisessa maailmassa, jossa voi tehdä vain sitä, mikä kiinnostaa. Kaiken sen tarpeellisen rutiinityön, josta emme ole kiinnostuneita, tekisivät jotkut muut.
Sellaista ihanneyhteiskuntaa ei koskaan ole ollut, eikä pohjoismainen hyvinvointivaltiokaan ole sellainen.
Yhteiskunta tarjoaa ilmaisen koulutuksen, eikä ole kenenkään edun mukaista, ettei koulutusmahdollisuuksia käytetä, tai että koulutuksen jälkeen ei kiinnittäydytäkään yhteiskuntaan ja työelämään.
Työ on meidän kulttuurissamme paljon muutakin kuin rahan ansaitsemista. Yhteiskunnan tulee ottaa vastuu nimenomaan sellaisista nuorista, joilla ei ole tukena perhettä, joka varakkuudellaan, tiedoillaan ja suhteillaan pystyy saattelemaan lapsensa työelämän alkuun.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.