Opetusministeriö julkaisi viime kuussa työryhmämuistion reippaalla otsikolla "Ei paikoillanne, vaan valmiit, hep!". Muistio sisältää lukuisia ehdotuksia, joiden tarkoituksena on saada nuoret joutuisasti siirtymään lukioista ja ammattikouluista yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin. Tarkoituksena on päästä valtakunnallisiin yhteishakuihin ja pois kalliista valmennuskursseista ja stressaavista pääsykokeista.
Kaikkea tätä on syytä kannattaa, mutta se tapa, jolla työryhmä haluaa tähän päästä herättää epäilyksiä. Työryhmä näyttää uskovan henkilökohtaiseen, säännölliseen ja oppilaan vahvuudet tunnistavaan opinto-ohjaukseen. Jo lukiossa pitäisi alkaa miettiä jatko-opintovaihtoehtoja ja laatia itselleen "kirjallisessa muodossa suunnitelma tulevasta jatko-opiskelusta".
Tämän seurauksena nuorilla pitäisi sitten olla "paremmat valmiudet opintoihin hakeutumiseen sekä syvällisempää tietoa koulutusvaihtoehdoista ja työelämästä". Kaikki tämä tietysti edellyttäisi, että koulutettaisiin opinto-ohjaajien armeija 3,5 miljoonalla eurolla, sillä epäpäteviä opinto-ohjaajia on tällä hetkellä noin 200.
Elinkeinoelämän tarpeista lähtevä urasuunnittelu on ilmeisesti leviämässä yhä nuorempiin ikäluokkiin. Ajankäytön täytyy olla tehokasta ja tulevaisuuteen suuntautuvaa. Näinhän on myös vankiloissa, kun tehdään henkilökohtainen suunnitelma vankeusrangaistuksen suorittamisesta. Tämä onkin perusteltua, sillä ajan voi käyttää myös ammattiin kouluttautumiseen.
Mutta kuinka pitkälle lapsia ja nuoria pitää ohjelmoida tulevaa uraa ajatellen? Ollaanko menossa japanilaiseen järjestelmään, jossa jo lastentarhasta lähtien aletaan valmentaa lapsia tuleviin pyrintöihin. Tämähän Japanissa on yleensä kotona olevien äitien tehtävä, jossa ei kuitenkaan aina onnistuta, vaan huonoimmassa tapauksessa nuoret saattavat päätyä epäonnistuessaan itsemurhaan.
Opetusministeriön työryhmällä näyttää olevan kova usko opinto-ohjaukseen ja ohjaajien jatkokoulutukseen. Koulutusta he varmasti tarvitsevatkin, jos seuraaviin kokemuksiin on uskomista.
Olin 90-luvun loppupuolella oikeustieteiden tiedekunnan dekaanina Rovaniemellä. Pääsykoetulosten selvittyä tehtiin kartoitus siitä, minkälaisilta paikkakunnilta uudet opiskelijat tulivat. Pääosa tuli suuremmista kaupungeista, pohjoisesta Rovaniemen ja Oulun seudulta ja etelästä pääkaupunkiseudulta.
Mukana oli myös suuri joukko pieniä paikkakuntia, joista yksittäiset opiskelijat olivat lähteneet ponnistamaan kohti lakimiehen ammattia. Oli Lietoa ja Mietoa ja sellaisia paikkakuntia, joiden olemassaolosta en ollut koskaan kuullutkaan. Mutta oli myös useita Lapin kuntia, joista ei tullut ketään.
Kun aloin kysellä tämän tilanteen perään, eräs entinen oppilaamme Sodankylästä kertoi, ettei hän ihmettele tätä tilannetta lainkaan. Jos siellä lukiossa joku ilmoittaa opettajalle pyrkivänsä oikeustieteelliseen, vastaus on useimmiten: "Et sä sinne kuitenkaan pääse".
Vastaavasti kävi myös sille nuorelle lukiolaiselle, joka ilmoitti haluavansa vaatesuunnittelijaksi. Vastaukseksi tuli: "Luuleks sä sinne pääseväs?" Paremmin ei käynyt myöskään tytölle, jonka opettaja innosti matematiikkaan siinä määrin, että hän opetti vapaa-aikanaan tehtäviä jo muillekin. Kun opettaja vaihtui, uusi miesopettaja oli sitä mieltä, etteivät tytöt voi olla hyviä matematiikassa. Niin tämä innostus matematiikkaan sammui muutamassa viikossa.
Hämmästykseni oli myös suuri, kun muutama vuosi sitten kuulin, että erään lappilaisen peruskoulun luokalta lukioon siirtyi vain yksi, siis 1 oppilas, suurimman osan sentään mennessä ammattikouluun. On hyvä, että Suomessa on kädentaitajia, mutta jakautumassa on jotain vinossa, kun Helsingin ruotsinkielisistä peruskouluista lukioon saattaa siirtyä 90 prosenttia.
Eräällekin pohjoisen pojalle ilmoitettiin psykologisten testien jälkeen, että hänen pitkäkestoinen muistinsa on niin huono, ettei lukiota kannata ajatellakaan. En millään tahdo uskoa, että kaikki pitkämuistiset olisivat keskittyneet Helsingin ruotsinkielisiin peruskouluihin. Pikemminkin näyttää siltä, että osa opoista on ennemminkin ammatillista koulutusta antavien kuntayhtymien agentteja kuin opinto-ohjaajia.
Näiden esimerkkien valossa minulla on ilmeisesti ollut hyvä tuuri, kun sain käydä Helsingissä oppikoulua neljänkymmenen oppilaan luokassa, ensin viisi vuotta iltavuorossa ja sitten lukiota ihan päivävuorossakin.
Oli silloin opinto-ohjaustakin, jota ilmeisesti antoivat omassa elämässään onnistuneet opettajat, joilla ei ollut tarvetta latistaa oppilaitaan. Erityisesti muistan sitä psykologia, jolle ilmoitin, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mikä minusta tulee isona. Hän vastasi vain hiljaisella äänellä, että "mene nyt sinne lukioon, kyllä se aikaa myöten selviää".
Lukiossa olisin päässyt psykologisiin soveltuvuustesteihin, joihin en mennyt, sillä opinto-ohjausta antava opettaja sanoi, että voihan niihin mennä, mutta jos ihminen jotain oikein haluaa, niin kyllä hän siihen päämäärään pääsee, sanovat testit mitä tahansa.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen, jolloin suuri osa oli vielä epätietoinen tulevasta ammatista, opinto-ohjauksesta vastaava historian lehtori rauhoitteli monien vuosien kokemuksella, että kyllä tästäkin porukasta viitisen oppikoulun opettajaa ja liuta muita maistereita tulee, puhumattakaan juristeista, sairaanhoitajista, lentäjistä ja upseereista -- ja niin tapahtuikin.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.