Onko Suomen itsenäisyys tärkeä asia? Onko nuorilla tarpeeksi päätösvaltaa yhteiskunnallisiin asioihin? Hyväksytkö valkoiset valheet?
Ryhmä Myllytullin yläasteen yhdeksäsluokkalaisia jakautuu kahteen ryhmään kunkin kysymyksen kohdalla. Jokainen vastaa omantuntonsa mukaan Teatrian aulassa esitettyihin kysymyksiin. Viimeisen kysymyksen jako jää voimaan.
Syntyy kaksi ryhmää. Toiselle jaetaan punaiset paperit, toiselle valkoiset. Matka jatkuu suurelle näyttämölle Elämä ja kuolema -näytelmän kulisseihin. Niihin nuoret uppoutuvat joksikin aikaa.
Tavoitteena on saada kokemuksellinen yhteys näytelmän taustalla vaikuttaneisiin tapahtumiin.
Tuttuutta
kokemuksen kautta
Tiistaiaamuna käynnistyi ensimmäinen Oulun kaupunginteatterin järjestämä draamatyöpaja. Taikalamppu-verkoston, Oulun kaupungin opetusviraston, kaupunginteatterin ja soveltavan teatterin ryhmä Valtatie 5:n yhteistyöprojekti vie osallistujat kansalaissodan miljööseen.
Ajatus uudenlaisesta koulutusyhteistyöstä on muhinut jo pitkään Oulun kaupunginteatterin teatterisihteerin Anna Maria Luonuansuun mielessä. Tänä keväänä oikeat ihmiset sattuivat kohtaamaan toisensa oikeaan aikaan. Mukaan löytyi sopivat kouluttajat Valtatie 5 -ryhmästä.
"Ensi syksynä toimintaa on tarkoitus jatkaa. Jokaiseen Oulun kaupunginteatterin näytelmään halutaan liittää jonkinlainen draamatyöpaja. Työtapoja on monia, eri-ikäisille erilaisia", Anna Maria Luonuansuu kaavailee.
Prosessidraaman idea on pohjimmiltaan yksinkertainen: työpajan myötä näytelmien tapahtumat tulevat tutuksi osallistujille myös elämyksen kautta. Samalla syntyy keskustelua ja uusia ajatuksia.
Draamatyöpajan jälkeen kukin ryhmä menee katsomaan näytelmän. Tiistain draamatyöpajalaiset näkevät Elämän ja kuoleman torstaina. Ennen esitystä he tapaavat myös kolme näyttelijää.
Tapahtumat johtavat tuhoon
Myllytullin koululaisten draamatyöpajassa eletään vuotta 1918. Vastakkain on punaisten ja valkoisten ryhmittymät. Tapahtumat lähtevät liikkeelle vähitellen. Työpajan ohjaaja Saija Laukka ohjaa tarinaa hienovaraisesti eteenpäin: aluksi muistellaan omissa ryhmissä kuvitteellista menneisyyttä ja suunnitellaan ryhmän tulevaisuutta.
Yksinkertaiset kysymykset johdattavat tapahtumia eteenpäin. Pian punaiset rakentavat pahvilaatikoista ja punaisesta kankaasta omaa monumenttiaan Rajamaa-nimisen kaupungin keskusaukiolle. Toiselle puolelle kaupunkia valkoiset kokoavat omaansa.
Alkuasetelma on valmis. Lopputuloksenkin tietävät kaikki. Mutta draamatyöpajan osallistujilla on mahdollisuus päästä eläytymään tapahtumien kulkuun.
Ohjaajien avustuksella näyttämölle syntyy ryhmien yhteishenkeä vahvistavia marsseja ja vastapuolta halventavia iskulauseita. Yhtäkkiä valkoiset repivät alas punaisten rakennelman. Punaiset kostavat ja hyökkäävät valkoisten monumentin kimppuun.
Pian kaikki juuri rakennettu on tuhottu. Aggressiivisella tanssilla punaiset haastavat valkoiset kilpailuun. Valkoiset vastaavat omalla tanssillaan. Nuoret kuvailevat tunnelmia:
"Ilmassa on uhkailua ja kostonhalua. Viha kytee pinnan alla. Se odottaa räjähtämistään."
Tapahtumien päätteeksi tyhjälle näyttämölle jää ruumisarkku. Kukaan ei tiedä, kuka arkussa on. Draamatyöpajan osallistujat kirjoittavat viimeisen viestinsä vainajalle. Ryhmä hiljentyy hautajaisiin. Tunnelma on harras, miltei raskas.
Reilun tunnin pituinen työpajajakso on päättynyt. Osallistujat istuvat näyttämöllä hiljaisina. Tunnelmia kysyttäessä joku kuiskaa hiljaa:
"Surullinen."
Vasta kuollut
on ihminen
Emmi Ristola edusti draamassa valkoisten puolta, Kaisa Karvinen puolestaan seisoi punaisten joukossa. Molemmat olivat vaikuttuneita työpajan jälkeen. Kaukaisilta tuntuviin tapahtumiin syntyi yllättävän syvä tunneside.
"Jännä nähdä, pystyykö näytelmää katsoessakin eläytymään tapahtumiin yhtä voimakkaasti."
"Säikähdin vähän itsekin, miten voimakkaita tunteita draama herätti. Olen yleensä huono tuntemaan vihaa. Roolista oli yllättävän vaikea päästä irti", Emmi Ristola kertoo kokemuksen jälkeen.
Kaisa Karviselle työpajan voimakkain kokemus hetki oli sodan tuntemattoman uhrin hautajaiset.
"Pahinta oli, kun ei tiennyt, kuka arkussa on", Emmi Ristola lisää.
Prosessi sai Kaisa Karvisen pohtimaan ihmisen arvoa. Usein vasta kuolema tuo sen esille.
"Eläessään ihminen on joko punainen tai valkoinen. Vasta kuolleena hänestä tulee ihminen."