HENKIRIKOKSET: Man­ner­hei­min­puis­ton taposta syyte

Asuminen: Vuokrat nou­si­vat Oulussa pää­kau­pun­ki­seu­tua no­peam­min

Kolumni

Nuori vapaa Suo­mi­nei­to turk­ki­lais­nai­sen silmin

Turkkilainen Sükûfe Nihal vieraili Suomessa 1930-luvun alussa ja julkaisi myöhemmin matkastaan Istanbulissa kirjan Finlandiya 1935 (Suomi 1935).

Turkkilainen Sükûfe Nihal vieraili Suomessa 1930-luvun alussa ja julkaisi myöhemmin matkastaan Istanbulissa kirjan Finlandiya 1935 (Suomi 1935).

Sükûfe Nihal oli osmanivaltiossa vuonna 1896 syntynyt upseeriperheen tytär. Hän sai akateemisen koulutuksen maantieteen ja kirjallisuuden alalla ja toimi molempien oppiaineiden opettajana, mutta tuli tunnetuksi ennen muuta runoilijana ja prosaistina sekä turkkilaisen naisliikkeen aktivistina. Finlandiya 1935 on ensimmäinen kahdesta Sükûfe Nihalin julkaisemasta matkakirjasta.


Mutta miksi hän matkusti Suomeen ja kirjoitti kirjan matkastaan? On palattava ajassa taaksepäin. Vuonna 1868 syntynyt ja vuonna 1925 kuollut venäläinen pappismies Grigori Petrov kirjoitti äidinkielellään Suomea käsittelevän käsikirjoituksen Valkolumpeiden maa, mutta venäjäksi sitä ei julkaistu. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran kirjoittajan kuolinvuonna bulgariaksi käännettynä nimellä Valkoliljojen maa. Turkiksi sen lyhennetty versio ilmestyi vuonna 1928 ja täydellinen versio 1968. Ensimmäisen suomenkielisen laitoksen julkaisi oululainen kustannusosakeyhtiö Pohjoinen vuonna 1978 uudemmasta turkinkielisestä laitoksesta käännettynä nimellä Valkoliljojen maa – Suomi.

Tuolloin Valkoliljojen maa oli jo yli puolen vuosisadan ajan levinnyt satoina tuhansina kappaleina Bulgariassa, Turkissa ja arabiankielisillä alueilla. Turkin nuoressa tasavallassa sitä käytettiin sekä perus- että sotilaskoulutuksessa muun muassa demokratiaan, kansan sivistykseen ja kansalaiskasvatukseen perehdyttävänä oppikirjana.

Myös Sükûfe Nihal kertoo tutustuneensa teokseen ja ihastuneensa ajatukseen maasta, jossa nuoren demokratian, kansansivistyksen ja sukupuolten tasa-arvon ihanteet olivat lyhyen itsenäisyyshistorian aikana toteutuneet esimerkillisellä tavalla. Näytti siltä, että se maa oli kaikin puolin ”hyvä, oikea ja kaunis”. Petrovin vaikutus on kirjassa vahvasti läsnä – myös siinä, millaisen roolin J.V. Snellman (tai Sinellman kuten Sükûfe Nihal kirjoittaa) saa kansakunnan henkisenä rakentajana.


Sükûfe Nihal kertoo kolmen vuoden kypsyttelyn jälkeen toteuttaneensa kolmipäiväisen matkansa, joka keskittyi eteläiseen Suomeen. Hän kertoo Helsingistä, Tampereesta ja Lahdesta mutta kirjoittaa ihaillen myös sinisilmäisistä, kultahiuksisista ja kainosti hymyilevistä maalaislapsista sekä koko maan kattavasta koulu- ja kirjastolaitoksesta.

Vaikka lukisi turkkia itseni tavoin vain vaivalloisesti tai ei laisinkaan, voi kirjan sisällöstä sen kuvienkin perusteella tehdä kiinnostavia havaintoja. Postikorttimaisten kaupunkinäkymien lisäksi kuvitusta hallitsevat eduskuntatalo (neljä kuvaa), Helsingin rautatieasema (kolme kuvaa) ja muu kansallinen monumentaalirakentaminen. Parlamentarismi ja naisen asema nivoutuvat kiinteästi tosiinsa.

Erityisen lukunsa ansaitsevat naispuoliset politiikan, kulttuurin, kasvatuksen ja tasa-arvoaatteen vaikuttajahahmot kuten Miina Sillanpää, Lucina Hagman, Hedvig Gebhard, Annie Furuhjelm, Anna Charlotta Elisabeth Blomqvist, Elli Björksten, Jenny af Forselles sekä laajemmin naisten toiminta-alue ja vaikutusmahdollisuudet yhteiskunnassa.

Myös Lotta Svärd -järjestö ja Suomen tataarit saavat kirjassa oman huomionsa. Maaseutua edustaa karjalainen rahvas ja suomalaista kansankulttuuria kansatieteellinen karjalakuvasto. Tosin ortodoksinen tsasouna on kuvatekstin mukaan ”karjalainen kylätalo”.

Sükûfe Nihal kuului vuonna 1924 perustetun Turkin naisliiton tasavaltalaisiin aktivisteihin. Naisliitto hajosi (tai hajotettiin) ”tehtävänsä täyttäneenä” vuonna 1935. Sükûfe Nihal kuoli Istanbulissa vuonna 1973.


Olavi Paavolainen matkusti Odessasta Istanbuliin syksyllä 1939. Synkässä yksinpuhelussaan hän näyttää luottavaisesti uskoneen siihen, että nuoren tasavallan ensimmäinen presidentti Mustafa Kemal Atatürk henkilökohtaisesti toimeenpani ja toteutti turkkilaisten naisten ”vapautumisen”, jonka näkyvin merkki oli huntujen kieltäminen lailla. Hän pohtii: ”En voi olla pirullisesti hymähtämättä ajatellessani, miten meillä, naisten äänioikeuden edelläkävijämaassa, juuri naiset jatkuvasti ovat uskonnollisen taantumuksellisuuden hartaimmat kannattajat.”

Hänen käsityksensä oman aikansa turkkilaisten naisten vapaudesta näyttävät perustuneen kanonisoituihin käsityksiin Atatürkin saavutuksista ja jossain määrin jopa ranskalaisen meriupseerin ja kirjailijan Pierre Lotin fiktioihin. Näin hän tulee piirtäneeksi nurinkurisen vastakuvan sille turkkilaisen ja suomalaisen naisen aseman vertailulle, joka piirtyy Sükûfe Nihalin tekstistä ja elämäntyöstä.

Ajatus siitä, että uskonto olisi jäänyt elämään ja uusiintumaan Anatolian laajan maaseudun äitien – siis turkkilaisten kotien – sydämissä, ei näytä käyneen Paavolaisen mielessä. Niin siinä kuitenkin taisi käydä.


Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.